Mun kipukynnys on taivaan korkuinen ja siitä sinä ansaitset suuren kiitoksen..

Viikko on ollut kamala, suoraan sanottuna ehkä yksi kamalimmista viikoista mitä olen hetkeen kokenut..

Ensinäkin puolentoista viikon kestävä päänsärky vie voimia, työt stressaaa ja kaveri suhteet on perseelläää..

Viikon aikana on kerenny miettimää kaikenlaista kuten mitä täällä enää oikeastaan on? 

Ajatus pois pääsystä vain vahvistuu, mä tahdon pois heinolasta, haluan jonnekkin missä voin aloittaa kaiken alusta jättää heinolaan kaiken vanhan... 

Ainoastaan salilla mä pystyn voimaa hyvin, treenaan vain kovempaa ja kovempaa en anna itelleni lupaa luovuttaa.. 

Jos mä voisin niin mä tällä hetkelläkin varmaan itkisin, istun bussissa, olen menossa hyvänystävän luokse sillä juuri nyt tarvitsen häntä. 

Yritän vuodattaa kyyneliä mutta turhaan, haluaisin vain sulkea silmät ja korvat sillä en halua enää kuulla sitä mitä olen mukamas tehnyt, kuinka mä olen paha ihminen.. En halua kuulla sitä kuinka nusta puhutaan paskaa emmä vain jaksa

Pois pääsy tekisi hyvää, pois päässy hetkeksi jonnekkin kauas.. 

Niinkuin toissapäivänä kysyin äitiltä 

"Saanko äkkilähön espanjaa? Mun parasystävä tarvitsee mua" 

Oikeasti musta tuntuu että mä tarvitsen enemmän häntä kuin hän minua.. 

Mä pitkään ajattelin että en mä tarvitse apua, en halua sitä pelastus rengasta mutta juuri kun olin hyväksynyt sen niin huomasin että ei mulla enää ole ihmistä joka pelastaisi mut.. 

Tiedän että en selviä ilman tätä kyseistä ihmistä, en vain selviä vaikka on pakko.. 

Mutta joka tapauksessa, 

Tiedän että joskus mä taas pystyn hengittämää ilman että sattuuu, ilman että koskee...

Mutta en vielä, en vielä tänään tuskin vielä huomennakaan... 

Ajoin itseni nurkkaan omilla vaatimuksillani, makasin päiviä vaan lattialla tuskissani..

Mä pelkään, mä pelkään että mä poltan itteni loppuu, että kohta musta ei oo mitään jäljellä..

Haluisin jonnekki pimeesee huoneesee, itkeä ja vaikka hakata päätä seinää.

Koulu stressaa, mä tykkään tästä top jaksosta, mä haluun näyttää että musta on tähän, seurauksena on se että mä annan liikaa, mä pyrin täydellisyyteen..

Kun mä saan tästä hyvän numeron ni mä nään mun porukoitten ylpeät kasvot, ne katsoo mua ylpeänä mä tiedän.

Huhtikuussa mulla on todistus kädessä ja voin sanoo että mä pystyin pitkän matkan oon kulkenu, kyyneliä, naurua,stressiä ja luovuttamisen tunnetta.. Mutta en ikinä luovuttanut vaan mä pystyin siihen.

Mä ja mun läheiset voi olla ylpeitä musta mä tiedän sen.

Ja mä näytän kaikille paskiaisille jotka sano joskus että musta ei oo mihinkää, että hei mä pystyn mihin vain.. Toisaalta musta tuntuu että mä todistan tällä myös itelleni että mä pystyn tähän.

Mä rakastan tätä työtä vaikka se onki henkisesti raskasta ja mä oon väsynyt mutta silti mä saan iloa siitä jos päivä töissä menee hyvin. 

Mä tiedän että tää on se juttu mitä haluun tehä isona. Haluun auttaa erityislapsia etenki sellaisia jotka tarvitsevat vain aikuisen läsnä oloa jotka tarvitsevat ymmärrystä ja kuuntelijaa. 

Toivon että mä voisin olla yks niistä ihmisistä jotka edes vähän muuttaisi tätä yhteiskuntaa, että mä edes voisin auttaa niitä pieniä jotka tarvitsevat apua.
Mutta eihän tätä yhteiskuntaa yhen ihmisen voimalla pelasteta, mutta toivon että mä omalla toiminnallani voin edes vähän auttaa ja muuttaa tulevaisuutta.
Mulla on tavotteita ja unelmia, oon laittanu tavotteet korkeelle ja unelmat vielä korkeemmalle, mutta mun elämä ei oo ollut aina helppoa ja mä oon selvinyt aina nauraen vaikka oonki rypeny siellä pohjamudissa ja ollut varma että täältä ei enää nousta niin aina mulla on ollu tukiverkosto jotka on auttanu mua jaksamaan.
Tavotteet jotka on korkeella, teen töitä että saavutan sen vaikka välillä tuntuu että mä olen loppuun palannu, että mä en enää jaksa.. Mulla on suoraan sanottuna niin helvetin paha olla, tiedän että joku päivä mä hymyilen onnellisena ja kiitollisena siitä että mä selvisin ja pärjäsin.

Tällä hetkellä kun mä tätä kirjotan niin mä olen huolissani että jaksanko mä..
Entä jos taas sängystä nouseminen on maailman pahin asia ja sen etee pitää tehä töitä..
Tuleeko sillon ne mun ystävät oikeesti nostamaa mut sängystä, raahaa pihalle ja tekee musta onnellisen?
Oon puhunu mun parhaalle ystävälle parina päivänä siitä että kuinka rikki mä oikeesti olen, olen väsynyt, ja palamassa loppuuu.. Mulla on helvetin paha olla.. Kerroin kuinka mun suurin haaste on peittää se mun paha olo.. Mutta se ystävä sanoi:
"[4.11.2015, 22:45]  Et sä aina voi olla kaikkien pelastaja jos sä et anna kenenkää pelastaa sua ?? Ja sä et voi vetää selviytyjä korttii"
Yritin vielä pitkää takoa ystäväni päähän että emmä voi antaa muiden auttaa mua koska mä oon aina ollut se auttaja.. 
Mutta nyt tiedän että joskus se vahvinki tarvii auttajaa ja sitä pelastusrengasta joka estää hukkumasta..