Vuosien jälkee voin sanoa että mä selvisin

Pelkäsin päästää ketään lähelleni, sillä minua oli satutettu niin usein. 
Olin rakentanut muurin, jota kukaan ei ikinä tulisi rikkomaan.
Vaikutin ulkopuolisten silmissä tylyltä ja kylmältä, totuus oli se että se oli vain yksin suojelu mekanismi. 

Kuitenkin pari vuotta sitten elämääni tuli ihminen, joka sai sen muurin romautettua, 
pystyin olemaan hänelle täysin rehellinen kaikesta. 
Hän näki arpeni ja kerroin hänelle kipeimmätkin salaisuuteni. 
Rakastuin häneen, rakastuin häneen niin paljon että olisin ollut valmis antamaan oman henkeni.
Rakastinn häntä enemmän kuin itseäni. 
Kaiken kokemamme jälkeen rakkaus päättyi kyyneliin. 
Rakkaus sattui niin paljon, että olin valmis kuolemaan, olin varma että mä kuolen siihen suruun ja kipuun. 
En kuitenkaan antanut itselleni lupaa siihen, en antanut itselleni lupaa antaa yhden ihmisen pilata elämääni. 
Vaikka totuus on, hän pilasi sen ja hän pilasin minut. 
Nyt elämäni on pienissä palasissa, niin pienissä että en tiedä voiko minusta ikinä tulla täysin ehjää.

Kaiken tämän jälkeen, rakensin muurin uudelleen, hymyilin ihmisjoukon keskellä leveämmin kuin aurinko. 
Ettei kukaan koskaan vain näkisi sitä surua, kipua ja haurautta minusta. 
Teeskentelin kaikille voivani hyvin, sillä senhän mä osaan parhaiten. 
En antanut kyyneliän lupaa tulla, turrutin itseni. Kunnes.... 

Terveyteni petti, makasin neljä päivää sairaalassa ja ekaa kertaa eroni jälkeen romahdin pieniin palasiin jonkun muun nähden. 
Minä en vain enää pystyny olemaan vahva, minun oli vaikeaa käydä se kaikki paska läpi yksin. 
Minullahan oli aina ollut hän kenen kanssa jakaa kipukohtaukseni. 
Hän joka suuteli minua kun makasin sängyssä sikiöasennossa, kun en pystynyt liikkumaan. 
Hän kantoi minut vessaan, kun olin liian kipeä kävelemään, hän joka rakasti minua myös niinä päivinä. 
Nyt minulla ei ole enää häntä, mutta tajusin että minä en voi enää turruttaa tunteitani. 
Tajusin että minäkin olen vain ihminen, minun ei aina tarvitse olla se vahvin kaikista.

Iltaisin välttelen nukkumaan menemistä, pelkään mennä yksin nukkumaan,
kaipaan läheisyyttä, kaipaan lämpöä, kaipaan pieni suudelmia niskassa. 
Kun nukkumaan meno lähestyy, ahditus iskee ja yhtäkkiä huomaan, että kyyneleet valuvat poskiani pitkin vaikka pidän pääni pystyssä, huomaan istuvani keskellä lattiaa, enkä saa kunnolla henkeä. Mutta kello on paljon, enkä uskalla soittaa kenellekkään. Mutta lupaan itselleni kertoa romahduksestani aamulla jollekkin, mutta huomaan etten tehnyt sitä.
Lupaan itselleni antaa luvan olla heikko, lupaan kertoa parhaalle ystävälleni kaiken, kaiken siitä kuinka rikki mä olen. 

Mä olen pienissä palasissa, enkä halua ajatella tulevaisuutta. 
En halua nousta sängystä mutta minun on pakko. 
Haluan laittaa hänelle viestiä, haluan tietää onko hän yhtä rikki kuin minä, vai olenko ainoa joka kaipaa niin paljon että sattuu?
Haluan tietää, että onko hän kunnossa? pärjääkö hän? Haluan parhaan ystäväni takaisin, vaikka tiedän että meistä ei ikinä tule niin läheisiä. Haluan että hän tietää, kaipaan häntä ♥

Jos mä romahdan, jos mä annan itselleni luvan olla heikko. 
Kuka minut korjaa, kun olen valmis taas olemaan ehjä?
Haluan tietää onko joku siellä alhaalla ottamassa minut kiinni, jos mä nyt putoan? 

Sinulle ystävä, joka rakastaa minua, myös silloin kun unohdan rakastaa itseäni

Haluan kiittää sinua, että olet ollut ystäväni niin pitkään, etten edes muista kuinka tutustuimme.

Haluan kertoa sinulle, että olet parasystäväni, olet kallioni, olet todella rakas.  

Olen huono puhumaan tunteistani- mutta olen sinulle paljosta velkaa. 

Olet tehnyt näiden vuosien aikana paljon eteeni ja hyväkseni, 

olet ollut vierellä kun en ole jaksanut nousta sängystä. 

- et ole ikinä pakottanut minua pukemaan vaatteitani päälle ja nousemaan.

Olet istunut vierelläni sairaalassa kun olen juuri samana päivänä tullut leikkauksesta. - En jaksanut keskustella, mutta tulit silti, kerroit juorut ja toit lempisuklaatani.  

Olet istunut tunteja itkien vierelläni, kun sydämeni on särjetty

- et ikinä käskenyt lopettaa itkemistä. 

Kuuntelit vuosia valituksia ystävistäni, 

teet sitä kyllä vieläkin, 

mutta et ikinä ole jättänyt minua sen takia. 

Vaikka en ole kaiken tämän arvoinen ja olen ollut todella huono ystävä, et ole silti kääntänyt minulle selkääsi. Unettomina öinä olet jutellut tuntitolkulla puhelimessa kanssani ja kironnut jokaisen ääliön joka uskalsi satuttaa minua, 

Kerroit aina rohkaisevat sanat kun kuulin uuden diagnoosin, itkit kanssani jokainen kerta. Kerroit aina kuinka ylpeä olet minusta ja kuinka paljon ihailet sitä miten minä jaksan aina taistella kaikkea pahaa vastaa. Mutta totuus jos sinä ja perheeni ette olisi vetäneet minua sieltä syvimmästä pohjasta ylös, en olisi ikinä jaksanut taistella. 

Kiitos niistä kaikista kerroista, kun olet saanut minut nauramaan vaikka olen ollut tuhansissa palasissa.

Kiitos niistä kaikista kerroista kun olet nostanut minut pohjalta ylös ja luvannut että minä selviän.

Kiitos niistä kaikista kerroista, kun olet nähnyt pahan olon sisälläni, vaikka olen väittänyt olevani ok.

Kiitos niistä kaikista kerroista, kun olet liimannut minut taas ehjäksi.

Vaikka meillä on nyt 100 kilometrin välimatka, se ei poista sitä ettetkö olisi minun parasystäväni, tukeni sekä kallioni. 

Olet ärsyttävä, olet rakas, olet parasystävä! 

Olen kiitollinen sinulle kaikesta, mitä olet eteeni tehnyt! ♥

Kun oot ihmetyösi tehnyt, katoat taas varjoihin, ja vaikket enää jaksa niin sä jaksat kuitenkin

Mulla on taas pitkään tuntunut, että mun voimavarat on lopussa. 
Stressitaso on korkealla ja kalenteri täyttyy täyttymistään, minkä sille voi kun ei osaa sanoa ei. 
Jotenki musta tuntuu, että oon laminlyöny mun ystäviä, mulla ei ole enää aikaa. 
Lopetin mun työt, sillä oli pakko valita oma terveys vai työt jossa stressi taso nousi tuhanteen ja jossa mulla ei ollut aina hyvä olla.
Mä pidin mun työstäni, emmä sillä, sano että mulla ei ollu hyvä olla, mutta asiat siellä ei aina mennyt niinkuin olisi pitänyt ja työn ei pitäisi tuottaa niin paljon stressiä mitä mulle se tuotti. 

Alotin tänä keväänä kirjoittamaan opparia, pitäisi edetä, pitää tehdä kaikkensa eikä se riitä, sillä tavoite numerosta on niin korkea, koska en vain voi tyytyä vähempää. 
Opparin lisäksi mulla on monta kurssia, jossa pitää tehdä tehtävät, yksi kurssi itsenäisenä josta olen tehnyt yhen tehtävän, palautus on tän kuukauden lopussa. Miten helvetissä mä jaksan? 
Musta tuntu että oon niin väsyny kaiken kiireen keskellä, että vapaapäivät menee hujauksessa ohi sängyn pohjalla, ei ole edes jaksamista aina nähdä ystäviä. 
Sitten lähdin tämän kaiken koulustressin lisäksi mukaan hallitukseen, joten kalenteri täyttyy myös niistä hommista, sillä iso vastuu järjestää tapahtumia, mistä kaikki pitäisi. 
Kaikki pitää olla täydellistä, pitää antaa parhaansa ja enemmän. Mutta ketä tästäkin syyttää? Omaa päätä, sillä haluaan antaa vaan kaikkensa, omasta jaksamisesta huolimatta. 

Kaiken tämän keskellä, mä olen kiitollinen mun ystäville. He ovat ymmärtänyt, kun mulla ei jaksaminen riitä. Ne ei oo jättänyt mua yksin, musta tuntuu että he ovat niitä, jotka pitää mut järjissäni tämän kaiken keskellä. 
Nyt kun kirjoitan tätä, olen matkalla kotiin mun äidin ja isin luokse, pidän pienen tauon. Yritän keskittyä tentin lukemiseen, mutta olen päättänyt etten ota lukemisesta parin päivän aikana liikaa stressiä, vaan yritän kerätä akkuja, jotta mä pystyn hoitamaan seuraavat 1.5 kuukautta koulun ja kaiken suhteen kunnialla läpi. Joskus on vaan pakko ottaa stoppi ja keskittyä itseensä, vaikka musta se tuntuu itsekkäältä, mutta tiedän etten mä muuten jaksaisi. 

Parista asiasta mun täytyy olla hemmetin onnellinen, siitä että mulla on mies, joka ymmärtää kun käperryn sänkyyn pieneen kippuraan, itken, enkä pysty kävelemään kun kipukohtaus on tullut taas liiasta stressistä. Hän pussaa mua otsalle, sanoo että mä selviän, lähtee kouluu mutta tunnilla laittaa viestiä, että olenko vielä elossa, onko oloni helpottunut. Tänään mulla oli työhaastattelu, se herätti mut, toivotti tsempit, pussas mua ja lähti peleihin. Hymyilin ja mielessäni oli, että "hitto mä olen onnellinen hänestä" ♥ 

Toinen asia mistä olen tällä hetkellä erityisen onnellinen, on että olen löytänyt elämääni ystävän, emme ole tunteneet kauaa, mutta silti jaamme salaisuudet, huolet, naurut ja itkut. Kun viikkoo ei olla nähty, vaihdamme viestejä kuinka kaipaa sitä toista. Toivon että tämä on loppuelämän kestävä ystävyys. 
Olen parin viikon aikana, soittanut hänelle itkusilmässä, kertonut kuinka stressaantunut olen, kuinka mua ärsyttää ja kuinka mä olen vain väsynyt. 
Samalla kun kirjoitan tätä, haluan pahoitella hänelle, etten ole ollut se sama ystävä joka silloin kun tutustuttiin, olen ollut paljon omissa oloissani, mutta kaipaan sinua joka päivä! ♥  
Sinä olet se ihminen, jolle soittaa kun tuntuu että seinät kaatuvat päälle. 
Sinä olet se ystävä, joka nostaa mua sieltä syvimmästäkin onkalosta. 
Sinä olet se ystävä, joka on valmis hakemaan mut keskellä yötä, jos hätä iskee.
Sinä olet se ystävä, joka kertoo minulle että selviä ja joka on ylpeä minusta ja siitä että kaikesta huolimatta mä jaksan olla vahva. 
Tiedätkö mistä mä olen ylpeä? - Mä olen ylpeä susta, mä olen ylpeä siitä miten jaksat aina kannustaa, aina kuunnella ja aina nauraa ja itkeä mun kanssa. 
Olen ylpeä siitä mitä olet elämässäsi saavuttanut, vaikeudet ja taistelut, silti olet pysynyt hyvä sydämisenä ihmisenä. 
Olen ylpeä siitä, miten jaksat hoitaa koulun, halllituksen ja työt. 
Olen ylpeä siitä että olemme parhaita ystäviä ♥