"Ne on vain haavoja, eikä ne edes tapa, vaikka välillä toivoo että vuotais kuivii"
Elämä, mun elämä tällä hetkellä, se on hyvä, mä oon onnellinen, mun asiat on hyvin.
Mun elämä on muuttunu todella paljon on uusi paikkakunta, uudet ystävät, uusi koulu, uusi mies.
Tämä kaikki tekee mun elämästä elämisen arvoista.
Mutta silti aina välillä mulle iskee ahdistus,
Ahdistus siitä että mun onnellisuus viedään multa pois. Että mun onnellisuus katoaa, se hyvä olo lhtee pois.
Ahdistus ja syyllisyyden tunne kun olen onnellinen niin mun kaverit kotona kärsii, mun kaverit voi huonosti enkä voi auttaa.
Menikö ne pohjalle mun takia? Olisinko mä voinu auttaa? Oisinko mä voinu pelastaa mun ystäviä?
Samalla kannan syyllisyyttä kun olen kotona mutta viikonloppu on niin lyhyt enkä mä mitenkää kerkee näkee mun kaikkia kavereita, sitten siitä syntyy paskamyrsky.
Mutta kun ne ei ymmärrä, ne ei yritä katsoa asiaa mun kannalta, mä haluan viettää aikaa myös mun perheen kanssa.
Ja nää asiat ei oo helppoja, mä oon aina halunnu kaikille hyvää, auttanut aina vaikka mä oisin ite romahtamassa.
Sellainen ihminen joka ei oo tuntenu mua pitkään on huomannuy musta että mä olen todella väsynyt koska kannan mun ystävien huolia..
Kuulin viikonloppuna "Nyt lopeta, sä et voi huolehtia kaikista jos et anna kenenkää huolehtia susta"
Se ihminen tietää musta paljon enemmän kuin osa mun kavereista.
Silti se on mun elämässä, välittää musta toivottavasti aidosti.
Pelkään että mun jääräpäisyys, itsenäisyys ajaa kyseisen ihmisen poiis.
Eilen mä melkeen itkien lupasin kertoa asioita enkä jää asioitten kanssa yksin.
Kerroin hänelle myös että mulla on vain muutama ystävä jonka kanssa me jaetaan huolia puolin ja toisin.
Yksi ystävä on sellainen kenen kanssa soitellaa, puhutaan, itketään ja nauretaan.
Sitä voi kutsua melkeempä parhaaksi ystäväksi Olen kiitollinen hänestä ♥
