Olin innoissani mutta samalla mua pelotti ihan kauheesti.
Olin valmis alottamaan uuden elämän ja löytämään uuden itteni, tai oikestaan muistamaa että kuka mä oon.
Mä aina sanoin, että mä pidän mun kaveri porukan kasassa, että jos mä romahan ni muutki romahtaa mukanaa. Musta tuntu että mä olin se tukipylväs.. Ja tavallaan se vaan vahvistu. Kun mä muutin ni meijän kaveri porukka on menny palasiks, kukaan ei pidä yhteyttä keneekään.
Muistan kun kirjotin ennen ku muutin että oon onnellinen että mä muutan, mulla on välillä järjetön koti-ikävä mutta silti oon helvetin onnellinen siitä että mä asun muualla.
Mun pois muuton jälkee mä oikeestaan oon oppinu paljon, mä oon oppinu sen että mulla ei ollu kun muutama oikee ystävä, muutama ihminen jotka kulkee tätä polkua mun kanssa vaikka mä en ookkaa jokapäivä läsnä.
Silloin toivoin että mä oppisin laittamaan omat tarpeeni etusijalle, että mä tekisin kaikkeni että oisin onnellinen, Mun on pakko tunnustaa, mä en osaa sitä vieläkään täydellisesti mutta oon kehittyny siinä. Sillä,
Tein ison päätöksen mun elämässä ja oikeestaan mun mielenterveys ja muutenki henkinen hyvinvointi oli aika isosti kyseessä.
Tein päätöksen mikä oikeesti mulle oli hyväks, vaikka tiesin että joku ihminen vois pahoittaa mielen.
Mä tiedän että tein oikeen päätöksen ja mä oikeestaan tän päätöksen jälkee oon voinukki henkisesti paljon paremmin ja mitä lähemmäs mä tuun sen päätöksen teon lopputulosta sen paremmalta musta tuntuu.
Mut vaikka mä oon osannu laittaa yhessä jutussa itteni etusijalle se ei tarkota ettenkö mä välittäis enää muista. Emmä kaikissa asioissa osaa laittaa itteeni etusijalle oikeestaan aika harvassa jutussa. Mutta mikkeliin muuton jälkeee mä oon oikeesti löytäny taas itteni ja mä taas muistan oikeesti kuka mä ooon ja mä oon onnellinen siitä!
