Voitko sä olla mun pelastusrengas, jos tuntuu etten jaksa

Mä oon pitkään ollu kirjottamatta, vaikka musta on tuntunu, että olisi paljon asiaa. Joko mulla on ollu kiire tai mä en oo tienny miten tän alottaa. Tuntunu etten osaa kirjottaa.Tää syksy on ollu yks kiireisyyyden ja tunteiden vuoristorata.
On tapahtunut paljon, on taas joutunu miettimään mikä elämässä oikeasti on tärkeää, on juostu koulun ja töiden välissä. 
Mutta loppujen lopuks mä olin niin loppu, että mun piti oikeesti tehdä yks suurista päätöksistä, pystynkö mä käymään töissä koulun ohella. 
Mä kävin koko ajan ylikierroksilla, mulla ei ollut aikaa lepoon. Mun oli pakko vaan jaksaa ja juosta paikasta toiseen. 

Sit alko koulun kanssa kiireet, oli pakko juostan koulun jälkee, hoitamaan koulujuttuja, koulupäivä kestiki välillä melkee sen 13 tuntii päivässä. Mä päätin lopettaa työt tältä syksyltä, sillä mulla ei vain voimat ja terveys riittänyt siihe. Pelkäsin tehdä tän päätöksen, pelkäsin jättää mun työkaverit pulaan. Mutta sain pomolta ja työkavereilta täyden tuen ja mua ymmärrettiin, mua kannustettiin keskittymään vaan itseeni. Kuitenki musta tuntuu siltä, että oon vieläkin loppuun palamassa, mulla ei ole aikaa. Mä pääsen kerran 3-viikkoo käymään moikkaamassa mun porukoita, ihan vaan koska koulutehtäviä on niin paljon. 

Musta tuntuu, että mä pakotan itteni pärjäämään ja jaksamaan. En anna itelleni lupaa jäädä sänkyyn, vaikka kuinka väsyttäis ja vaikka kuinka olisin kipee. 
Onhan muillakin motivaation puutos ja jaksamisen kanssa ongelmia, tietenkin. Joten miksi mä en pärjäisi kun muutkin pärjää. 
Ainut mikä mut pitää vielä järjissäni tän kaaoksen keskellä on, se että mulla on ihana ja välittävä mies. Joka ymmärtää mua kun musta tuntuu turhalta ja kaikki ahistaa mua. Hän ymmärtää kun mä käperryn pieneksi, enkä jaksa edes liikkua vaan itken sitä kuinka oon väsynyt. Hän on siinä, hän on läsnä. 
Mua myös lohduttaa, että mulla on ystäviä jotka kannustaa mua. Jotka takoo mun päähän järkee että välillä pitää myös levätä. Mulla on on välittävä tukiverkosto. Mä en kuule haukkuja siitä, kun ei oo aikaa nähä tai kun ei ystävien kanssa saada yhteistä ajan kohtaa sopimaan, niin että me kerettäis nähä. Ekaa kertaa elämässä musta tuntuu, että mulla on oikeesti elämässä sellassia ihmisiä jotka ymmärtää. 

Teille, mun entisille "ystäville"

Valituksia valitusten perää. "Sä et pidä yhteyttä" "Et ikinä ilmota kun tuut tänne"
Mä kuulen liian usein valituksia siitä etten pidä yhteyttä.
Viime keväänä olin niin täynnä kaikkea, että mun oli pakko ottaa etäisyyttä, mun oli pakko saada miettiä ketkä teistä on mun ystäviä oikeesti.
Mä olin henkisesti ihan paskana, mä en enää jaksanu kuunnella valituksia ja petettyjä lupauksia
Menin aina paskaks kun oltiin sovittu jotain ja sit mut feidattiin, milloin mistäkin syystä, mä en ollut enää onnellinen teijän kanssa.
Suoraan sanottuna musta tuntu että te piditte mua itsestään selvyytenä ja te ette arvostanu mua.
Otin etäisyyttä ja ajattelin että se tekis hyvää ja muuttais tilannetta. Ehkä tekin vihdoin oppisitte kysymään että mitä mulle kuuluu, mutta ei teitä ei kiinnostanut edes se että olin koko kesän heinolassa.

Mä oon tehny virheitä, ja mä oon ollu välillä suoraan sanottuna ihan paska ystävä, mutta mä en oo ikinä jättäny teitä silloin ku te ootte mua tarvinu. Mutta te te jätitte mut.
Mä makasin sairaalassa hirveissä kivuissa, musta oikeesti tuntu että mä kuolen ku kipu ylty ja ylty, te osa tiesitte sen että mä olin kipeä, mutta ei , ei teitä kiinnostanut. Teistä yksikään ei kysyny multa jälkeenpäin miten sä voit.

Mä oon jo pitkää ajatellut, että mä en enää vaan pysty hengittää teidän kanssa, musta tuntuu että te poltatte mut kerta toisen jälkeen loppuu.
Kesällä luulin että olin saanu mun parhaan ystävän takas, hän tarvitsi tukea, hänen elämänsä oli pienissä palasissa. Mä istuin ja kuuntelin, mä vieläkin istuin ja autoin takas kyseisen ihmisen jaloillee. Mutta mitä sitten tapahtuu? Hän palaa vanhaa elämäänsä takaisin ja yhteydenpito loppuu. Musta tuntu ihan helvetin paskalle.
Yhden ystävän kanssa yritin korjata välejä, tein sitä vielä pitkää kesän jälkeekin, sillä olihan tuo ystävä seisonut mun vierellä mun elämän vaikeina aikoina. Mutta hän ei välittänyt, valituksia ja lisää valituksia siitä kuinka mä oon muuttunut.
Ja nyt kun olen kotona ollessani yrittänyt järjestää aikaa ja niin että nähtäiso, mutta häneltä ei viikonloppusin löydy edes tuntia siihe  että voitaisi vaihtaa kuulumiset, joten mä en enää jaksa.

Kirjotin teille jotta te ymmärtäisitte miltä musta tuntuu ja kertoakseni miten mulla menee.
Mulla menee hyvin, välillä on päiviä jolloin en jaksa nousta sängystä tai kun kipu on niin voimakas että se pistää mut heikoks.
Mutta ekaa kertaa elämässäni mä olen löytänyt mut vierelle ystäviä jotka oikeesti välittää!
Nää ihmiset on istunu mun kanssa päivystykssä, kuunnellu mun itkut ku palaan kotoa tänne, itkut sen takia miten sielä ihmiset aiheuttaa mulle pahaa oloa.
Nää ihmiset on naurannu mun kanssa vedet silmissä ja ollu onnellisia mun puolesta kun oon saanu harkkapaikan. Ekaa kertaa elämässäni musta tuntuu että mä kuulun tänne ja että mut hyväksytään sellaisena kun mä oon, eikä mun tarvi muuttua, mä saan olla rikki, mä saan olla onnellinen ja mä saan tehdä virheitä ja silti ne vaan seisoo mun vierellä.
Tänne muutto oli mun elämän parhaita päätöksiä ja mä sain alottaa elämäni ihan puhtaalta pöydältä, mun ei tarvinu pitää sitä tukihenkilön roolia enää yllä, mun ei tarvinut esittää mitää, mitä mä en ole. Mä pystyn vihdoin hengittämään ilman että mulla on narukaulassa

Mä olen nyt valmis päästämään teistä irti, mä en tarvi teitä mun elämään jos te mua siihen halua. Ystävyyden pitäisi olla molemmin puolista, mä en enää jaksa yrittää.
Mulla on muutama ihminen kotona, keneen aion jatkossakin pitää yhteyttä ja mä olen onnellinen heitä ja heistä mä pidän tuun pitämää kiinni!