Mä oon pitkään ollu kirjottamatta, vaikka musta on tuntunu, että olisi paljon asiaa. Joko mulla on ollu kiire tai mä en oo tienny miten tän alottaa. Tuntunu etten osaa kirjottaa.Tää syksy on ollu yks kiireisyyyden ja tunteiden vuoristorata.
On tapahtunut paljon, on taas joutunu miettimään mikä elämässä oikeasti on tärkeää, on juostu koulun ja töiden välissä.
Mutta loppujen lopuks mä olin niin loppu, että mun piti oikeesti tehdä yks suurista päätöksistä, pystynkö mä käymään töissä koulun ohella.
Mä kävin koko ajan ylikierroksilla, mulla ei ollut aikaa lepoon. Mun oli pakko vaan jaksaa ja juosta paikasta toiseen.
Sit alko koulun kanssa kiireet, oli pakko juostan koulun jälkee, hoitamaan koulujuttuja, koulupäivä kestiki välillä melkee sen 13 tuntii päivässä. Mä päätin lopettaa työt tältä syksyltä, sillä mulla ei vain voimat ja terveys riittänyt siihe. Pelkäsin tehdä tän päätöksen, pelkäsin jättää mun työkaverit pulaan. Mutta sain pomolta ja työkavereilta täyden tuen ja mua ymmärrettiin, mua kannustettiin keskittymään vaan itseeni. Kuitenki musta tuntuu siltä, että oon vieläkin loppuun palamassa, mulla ei ole aikaa. Mä pääsen kerran 3-viikkoo käymään moikkaamassa mun porukoita, ihan vaan koska koulutehtäviä on niin paljon.
Musta tuntuu, että mä pakotan itteni pärjäämään ja jaksamaan. En anna itelleni lupaa jäädä sänkyyn, vaikka kuinka väsyttäis ja vaikka kuinka olisin kipee.
Onhan muillakin motivaation puutos ja jaksamisen kanssa ongelmia, tietenkin. Joten miksi mä en pärjäisi kun muutkin pärjää.
Ainut mikä mut pitää vielä järjissäni tän kaaoksen keskellä on, se että mulla on ihana ja välittävä mies. Joka ymmärtää mua kun musta tuntuu turhalta ja kaikki ahistaa mua. Hän ymmärtää kun mä käperryn pieneksi, enkä jaksa edes liikkua vaan itken sitä kuinka oon väsynyt. Hän on siinä, hän on läsnä.
Mua myös lohduttaa, että mulla on ystäviä jotka kannustaa mua. Jotka takoo mun päähän järkee että välillä pitää myös levätä. Mulla on on välittävä tukiverkosto. Mä en kuule haukkuja siitä, kun ei oo aikaa nähä tai kun ei ystävien kanssa saada yhteistä ajan kohtaa sopimaan, niin että me kerettäis nähä. Ekaa kertaa elämässä musta tuntuu, että mulla on oikeesti elämässä sellassia ihmisiä jotka ymmärtää.
