Mulla on taas pitkään tuntunut, että mun voimavarat on lopussa.
Stressitaso on korkealla ja kalenteri täyttyy täyttymistään, minkä sille voi kun ei osaa sanoa ei.
Jotenki musta tuntuu, että oon laminlyöny mun ystäviä, mulla ei ole enää aikaa.
Lopetin mun työt, sillä oli pakko valita oma terveys vai työt jossa stressi taso nousi tuhanteen ja jossa mulla ei ollut aina hyvä olla.
Mä pidin mun työstäni, emmä sillä, sano että mulla ei ollu hyvä olla, mutta asiat siellä ei aina mennyt niinkuin olisi pitänyt ja työn ei pitäisi tuottaa niin paljon stressiä mitä mulle se tuotti.
Alotin tänä keväänä kirjoittamaan opparia, pitäisi edetä, pitää tehdä kaikkensa eikä se riitä, sillä tavoite numerosta on niin korkea, koska en vain voi tyytyä vähempää.
Opparin lisäksi mulla on monta kurssia, jossa pitää tehdä tehtävät, yksi kurssi itsenäisenä josta olen tehnyt yhen tehtävän, palautus on tän kuukauden lopussa. Miten helvetissä mä jaksan?
Musta tuntu että oon niin väsyny kaiken kiireen keskellä, että vapaapäivät menee hujauksessa ohi sängyn pohjalla, ei ole edes jaksamista aina nähdä ystäviä.
Sitten lähdin tämän kaiken koulustressin lisäksi mukaan hallitukseen, joten kalenteri täyttyy myös niistä hommista, sillä iso vastuu järjestää tapahtumia, mistä kaikki pitäisi.
Kaikki pitää olla täydellistä, pitää antaa parhaansa ja enemmän. Mutta ketä tästäkin syyttää? Omaa päätä, sillä haluaan antaa vaan kaikkensa, omasta jaksamisesta huolimatta.
Kaiken tämän keskellä, mä olen kiitollinen mun ystäville. He ovat ymmärtänyt, kun mulla ei jaksaminen riitä. Ne ei oo jättänyt mua yksin, musta tuntuu että he ovat niitä, jotka pitää mut järjissäni tämän kaiken keskellä.
Nyt kun kirjoitan tätä, olen matkalla kotiin mun äidin ja isin luokse, pidän pienen tauon. Yritän keskittyä tentin lukemiseen, mutta olen päättänyt etten ota lukemisesta parin päivän aikana liikaa stressiä, vaan yritän kerätä akkuja, jotta mä pystyn hoitamaan seuraavat 1.5 kuukautta koulun ja kaiken suhteen kunnialla läpi. Joskus on vaan pakko ottaa stoppi ja keskittyä itseensä, vaikka musta se tuntuu itsekkäältä, mutta tiedän etten mä muuten jaksaisi.
Parista asiasta mun täytyy olla hemmetin onnellinen, siitä että mulla on mies, joka ymmärtää kun käperryn sänkyyn pieneen kippuraan, itken, enkä pysty kävelemään kun kipukohtaus on tullut taas liiasta stressistä. Hän pussaa mua otsalle, sanoo että mä selviän, lähtee kouluu mutta tunnilla laittaa viestiä, että olenko vielä elossa, onko oloni helpottunut. Tänään mulla oli työhaastattelu, se herätti mut, toivotti tsempit, pussas mua ja lähti peleihin. Hymyilin ja mielessäni oli, että "hitto mä olen onnellinen hänestä" ♥
Toinen asia mistä olen tällä hetkellä erityisen onnellinen, on että olen löytänyt elämääni ystävän, emme ole tunteneet kauaa, mutta silti jaamme salaisuudet, huolet, naurut ja itkut. Kun viikkoo ei olla nähty, vaihdamme viestejä kuinka kaipaa sitä toista. Toivon että tämä on loppuelämän kestävä ystävyys.
Olen parin viikon aikana, soittanut hänelle itkusilmässä, kertonut kuinka stressaantunut olen, kuinka mua ärsyttää ja kuinka mä olen vain väsynyt.
Samalla kun kirjoitan tätä, haluan pahoitella hänelle, etten ole ollut se sama ystävä joka silloin kun tutustuttiin, olen ollut paljon omissa oloissani, mutta kaipaan sinua joka päivä! ♥
Sinä olet se ihminen, jolle soittaa kun tuntuu että seinät kaatuvat päälle.
Sinä olet se ystävä, joka nostaa mua sieltä syvimmästäkin onkalosta.
Sinä olet se ystävä, joka on valmis hakemaan mut keskellä yötä, jos hätä iskee.
Sinä olet se ystävä, joka kertoo minulle että selviä ja joka on ylpeä minusta ja siitä että kaikesta huolimatta mä jaksan olla vahva.
Tiedätkö mistä mä olen ylpeä? - Mä olen ylpeä susta, mä olen ylpeä siitä miten jaksat aina kannustaa, aina kuunnella ja aina nauraa ja itkeä mun kanssa.
Olen ylpeä siitä mitä olet elämässäsi saavuttanut, vaikeudet ja taistelut, silti olet pysynyt hyvä sydämisenä ihmisenä.
Olen ylpeä siitä, miten jaksat hoitaa koulun, halllituksen ja työt.
Olen ylpeä siitä että olemme parhaita ystäviä ♥
