Pelkäsin päästää ketään lähelleni, sillä minua oli satutettu niin usein.
Olin rakentanut muurin, jota kukaan ei ikinä tulisi rikkomaan.
Vaikutin ulkopuolisten silmissä tylyltä ja kylmältä, totuus oli se että se oli vain yksin suojelu mekanismi.
Kuitenkin pari vuotta sitten elämääni tuli ihminen, joka sai sen muurin romautettua,
pystyin olemaan hänelle täysin rehellinen kaikesta.
Hän näki arpeni ja kerroin hänelle kipeimmätkin salaisuuteni.
Rakastuin häneen, rakastuin häneen niin paljon että olisin ollut valmis antamaan oman henkeni.
Rakastinn häntä enemmän kuin itseäni.
Kaiken kokemamme jälkeen rakkaus päättyi kyyneliin.
Rakkaus sattui niin paljon, että olin valmis kuolemaan, olin varma että mä kuolen siihen suruun ja kipuun.
En kuitenkaan antanut itselleni lupaa siihen, en antanut itselleni lupaa antaa yhden ihmisen pilata elämääni.
Vaikka totuus on, hän pilasi sen ja hän pilasin minut.
Nyt elämäni on pienissä palasissa, niin pienissä että en tiedä voiko minusta ikinä tulla täysin ehjää.
Kaiken tämän jälkeen, rakensin muurin uudelleen, hymyilin ihmisjoukon keskellä leveämmin kuin aurinko.
Ettei kukaan koskaan vain näkisi sitä surua, kipua ja haurautta minusta.
Teeskentelin kaikille voivani hyvin, sillä senhän mä osaan parhaiten.
En antanut kyyneliän lupaa tulla, turrutin itseni. Kunnes....
Terveyteni petti, makasin neljä päivää sairaalassa ja ekaa kertaa eroni jälkeen romahdin pieniin palasiin jonkun muun nähden.
Minä en vain enää pystyny olemaan vahva, minun oli vaikeaa käydä se kaikki paska läpi yksin.
Minullahan oli aina ollut hän kenen kanssa jakaa kipukohtaukseni.
Hän joka suuteli minua kun makasin sängyssä sikiöasennossa, kun en pystynyt liikkumaan.
Hän kantoi minut vessaan, kun olin liian kipeä kävelemään, hän joka rakasti minua myös niinä päivinä.
Nyt minulla ei ole enää häntä, mutta tajusin että minä en voi enää turruttaa tunteitani.
Tajusin että minäkin olen vain ihminen, minun ei aina tarvitse olla se vahvin kaikista.
Iltaisin välttelen nukkumaan menemistä, pelkään mennä yksin nukkumaan,
kaipaan läheisyyttä, kaipaan lämpöä, kaipaan pieni suudelmia niskassa.
Kun nukkumaan meno lähestyy, ahditus iskee ja yhtäkkiä huomaan, että kyyneleet valuvat poskiani pitkin vaikka pidän pääni pystyssä, huomaan istuvani keskellä lattiaa, enkä saa kunnolla henkeä. Mutta kello on paljon, enkä uskalla soittaa kenellekkään. Mutta lupaan itselleni kertoa romahduksestani aamulla jollekkin, mutta huomaan etten tehnyt sitä.
Lupaan itselleni antaa luvan olla heikko, lupaan kertoa parhaalle ystävälleni kaiken, kaiken siitä kuinka rikki mä olen.
Mä olen pienissä palasissa, enkä halua ajatella tulevaisuutta.
En halua nousta sängystä mutta minun on pakko.
Haluan laittaa hänelle viestiä, haluan tietää onko hän yhtä rikki kuin minä, vai olenko ainoa joka kaipaa niin paljon että sattuu?
Haluan tietää, että onko hän kunnossa? pärjääkö hän? Haluan parhaan ystäväni takaisin, vaikka tiedän että meistä ei ikinä tule niin läheisiä. Haluan että hän tietää, kaipaan häntä ♥
Jos mä romahdan, jos mä annan itselleni luvan olla heikko.
Kuka minut korjaa, kun olen valmis taas olemaan ehjä?
Haluan tietää onko joku siellä alhaalla ottamassa minut kiinni, jos mä nyt putoan?
