Niinpä päätin kirjottaa Uskosta! Pitkää mietin että uskallanko kirjottaa tästä mut kerranki päätin olla vahva ja olla välittämättä muitten mielipiteistä, Usko on mun elämässä suuri osa ja oikeestaan tärkein asia.
Oon koko ikäni uskonu vaikka se ei oo näkyny musta. Pienenä pistin kädet ristii ja jos joku kysy et mitä mä teen sanoin "Pyydän mummolta apua" kai sen voi silti sanoa että oikeestaan mä rukoilin.
Ala-asteella mua kiinnosti tosi paljon uskonto, tykkäsin käydä seurakunnan leireillä ja kerhoissa..
Mut myös tuli sellassii tilanteita että kaveri ku kysy et "uskonks sä johonki Jumalaa" , jotenki tuli aina vastattuu että "emmä tiiiää", kuitenki aina kaikissa seurakunnan aamunavuksissa ku rukoiltii mulla oli kädet ristissä..
Nyt tällee isompana miettii et minkä takia mä en oo voinu sanoo ihan rehellisesti että kyllä mä uskon!
Osa syy voi olla se et oon aina ollu se jota arvostellaa, oisko mua arvosteltu lisää jos oisin sanonu et hei mä uskon Jumalaa! Jotenki nyt tuntuu että ei mua oltais arvosteltu tai kiusattu, mutta pienenä sitä vaa pelkäää.
Mut 3 vuotta sit mun elämässä tapahtu niin paljon huonoja asioita, että mun usko alko jotenki hiipuu. Mä en halunnu uskoa että tuolla on joku joka antaa mun kärsiä ja vielä ku kaikki pahat asiat tapahtu peräkkäin ja alle 2 vuoden sisää..
Mut kesällä 2012 olin riparilla isosena mulle tuli sellaai et heei mä alan uskoo taas siihen että Jumala on olemassa ja Hän pitää musta huolen.
Kuitenki samana kesänä mulla epäiltii et mun jalka on halvaantunu, lääkärit ku sen kerto ni purskahin vaa itkuu..
Mielessä ajattelin että entä jos en ikinä pysty kävelemää? En pääse ikinä pelaamaa jalkapalloa siskonpojan kanssa?
Silloin laitoin kädet ristii ja pyysin apua, pyysin että Hän parantaa mun jalan, antaa mun viellä kävellä..
Meni jonkun aikaa ni mulle sanottii "hei ei toi sun jalka oo halvaantunu, siinä on tosi pahatärähys, mut pystyt kävelee mutta tunnon paluu saattaa kestää useita kuukauksia"
Silloin mulla tuli kyyneleet silmille, mä itkin onnesta, mä kiitin itku silmässä..
Ton kesän jälkee mä aloin taas kunnolla uskomaa, siitä tuli mun osa elämää.. Vaikka mä en siitä hirveesti muille puhunu ni mä uskoin ja mä tiesin sen ja Hän tiesi sen.
Nyt syksyllä 2013 mulla alko kauheet kivut, kukaa ei tieny mikä mulla on.. Mä rukoilin että sais jotain selville eikä tarvis olla epätiedossa..
Lähin leirille vaikka kipu oli sietämätön, meijän nuoriso-ohjaaja rukoili mun puolesta.
Pääsin leiriltä kotii, kipuu oli kamala ja kuume nous.. Menin lääkärii ja ne pisti mut Päijät-Hämeen keskussairaalaa, mua pelotti ja en oikee tieny mitä piti ajatella, toivoin vaa että kaikki selviäis..
Sen jälkee ku lääkäri kerto mulle mikä mulla on ni mä itkin ja rukoilin että selviäisin siitä.. Mulla oli tosi paha tulehus..
Jouduin jäämää sairaalaa yöks, siellä mä olin melkee viikon.. Mun puolesta rukoiltii mun erittäin hyvä ystävä rukoili, mä rukoilin, meijän nuoriso-ohjaaja rukoili..
Pääsin kotii ja parin kuukauden päästä oli jatko tutkimukset, selvitettii onks se tulehus vahingoittanu multa mitää..
Tulokset tuli ja kaikki oli hyvin, mä olin täysin terve, mikä oli suuri ihme! Mun rukouksii oli vastattu!
Ennen mä en hirveesti puhunu siitä mun uskosta, mut nyt oon ruvenu puhumaa siitä, puhun siitä tosi paljon kavereille ja kavereiden kanssa, koska se on mun SUURIN OSA ELÄMÄÄ!
Mul on monesti sellai että en oikee tiiä mitä tekisin jonkun asian suhteeen, mikä on oikein mikä väärin? Ni saatan pyytää Isältä apua, rukoilen ja pyydän neuvoa
Niinku tuolla aikasemmin sanoin ni mun usko hiipu kaiken sen paskan keskellä.. Mutta nyt ku oon ajatellu niitä asioita ja käyny niitä läpi ni kaikelle on tarkotus!
Jos en ois kokenu kaikkeee sitä en varmaa olis näin vahva henkisesti ja en varmaa ikinä olis näin avoin ja nyt voin olla oma itteni, mä en pelkää enää sitä kiusataako mua jos oon erillainen. Mä oon mä ja oon ylpee siitä koska tiiän että mut hyväksytää tälläsenä!
Isä huolehtii musta, Uskon siihen ja oon ylpee siitä! :)♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti