Minun tarina

Pienenä mä ajattelin, "et sitte ku mä kasvan isoks ni musta tulee jotain suurta" 
Mä tein suunnitelmat mikä musta tulee isona, tein suunnitelman kuinka mä löydän miehen joka rakastaa mua tälläsenä ku mä olen, suunnitelman siitä kuinka onnellinen mä tulen aina olemaan.
Mutta joku muu on tehny mulle suunnitelman, luultavasti paremman ku minä itse,  mutta omasta mielestäni tämä ei ollut se mitä olen halunnut.. 
En suunnitellut että menettäisin ihmisiä ympäriltäni, en suunnitellu että sairastuisin ja kokisin niin paljon vastoinkäymisiä...
En suunnitellut elämääni näin..
Koitan hyväksyä, koitan keksiä miksi ja mikä tarkoitus tälle kaikelle muka on..
Olin lapsena aivan varma että musta tulee jotain suurta, käyttäydyin suhteellisen hyvin, kävin peruskoulun kunnialla, välitin ihmisistä jotka eivät välittäny minusta, yritin olla kaikkien kaveri, yritin auttaa muita vaikka mä itse olisin kärsiny.. Olin kiva ihmisille jotka ei ollut kivoja mulle..

Nyt elän elämääni, olen sekaisin tulevaisuudesta, olen sekaisin nykyajasta.
Elän elämääni kivun ja surun kanssa, en sano ettenkö mä osaisi olla onnellinen, tietenkin mä osaan.
osaan myös leikkiä onnellista, näytellä että kaikki on hyvin, sillä mä en uskalla pyytää apua, mä en uskalla sano etten jaksa, sillä kaikki luottaa siihen että mä kyllä pärjään.
Entä sitten kun kaikkeen tähän vastoinkäymiseen tulee ihastuminen ja sitten rakastuminen, mä yritän kelvata tälläisenä mutta kun katson peilistä koen etten ikinä tule kelpaamaan kenellekkään.
En ole hoikka, niin kuin joskus, en koe olevani nätti vaikka mulle niin sanotaan.
Olenko mä loppupelissä edes mukava? Kun katson peilistä ja katson itseäni silmiin, silloin mietin että mitä helvettiä, kuka minut muka haluiaisi..
Olen sairas henkisesti ja fyysisesti, kuka sellaisen muka haluaisi..
Vaikka olen parantumassa, niin silti olen aina sairas vaikka se ei minusta näy, vaikka kukaan muu ei sitä huomaa mutta minä tulen aina olemaan sairas.. 
Minulla tulee aina olemaan diaknoosi jonka sain 14- vuotiaana, minulla tulee aina olemaan pelko että joudunko syömään lääkkeitä koko elämäni..
Vaikka diaknoosissani lukisi että remissiossa, se on silti minussa.
Se sairaus saa minut milloin vain takaisin.. Mutta miksi pelkään, en ole ennen edes ajatellut tuollaista, miten minulle nyt tuli asiat mielee..

Kaiken tämän keskellä, mulla on onnellisia hetkiä, oikeestaan olen onnellinen, mutta romahdus saattaa tulla jos tulee pienikin vastoinkäyminen.
Olen iloinen, nautin elämästäni, vaikka mielessäni mietin kaikkia edellä mainittuja asioita.
Mutta jos minulla ei olisi reumaa, niin olisinko sillon minä?
Kun ajattelen elämääni ilman reumaa, niin minulla ei oikeasti ollut edes oikeita ystäviä. 
Reuman myötä olen kasvanut, olen kokenut kovia mutta olen aina selvinyt nauraen ja perheeni tuella. 
Olen oppinu kohta 4-vuoden ajan ottamaan vastuuta, olen aikuistunu vaikka tuntuu että olen aina lapsi. 
Olen eksynyt polulta ja ollut rikki, ollut monessa solmussa mutta olen löytäny ystäviä jotka ovat opastaneet minut takaisin raiteille ja suoristanut minut.
Jos minulla ei olisi reumaa, nauttisinko silloin aidosti asioista?
Haluaisinko tehdä näin paljon hyväntekeväisyyttä? Haluaisinko olla lasten ja nuorten tukena niinkuin nyt?
Olisinko ikinä löytäny tätä alaa, alaa joka on kuin minulle tehty, josta nautin joka päivä vain enemmän vaikka on välillä raskasta, niin silti mun ala tekee mut onnelliseks, mun työ tulee olemaan todella tärkeä, mä tulen auttamaan monia, voisinko olla paremmassa alassa?

En tiedä pitäisikö minun vihata vai kiittää reumaa siitä että se teki minusta vielä hyvä sydämisemmän ja auttavaisen ihmisen.
Pudotti ja pudottaa minut varmaan vielä monesti pohjaan, rikkoo minut kappaleiksi tekee minusta kipeän, tekee minusta sairaan.

Vaikka musta ei ehkä tullut sitä aina onnellista prinsessaa josta pienenä unelmoin, vaikka musta ei ehkä tullut presidenttiä, mutta uskon että myös tämän sairauden, kaikkien vastoin käymisieni kanssa minusta tulee vielä jotain suuurta.
Vastaus kaikkiin mietintöihini, minä en vihaa reumaa, mutta en myöskään kiitä, sanon olemme sujut, minä vihdoin hyväksyn sen että se tulee olemaan aina osa elämääni. Tulen taistelemaan aina sitä vastaa, mutta vielä minä tämän taistelun voitan, vielä  minä teen läheisistäni ylpeen, selviän vastoinkäymisistä teidän kaikkien läheisteni avulla.