Ei musta kai ooo koko maailmaa pelastamaa

Sä laitat mulle viestiä, me ei olla puhuttu kuukausiin, mut oon miettiny sua, oon miettiny miten pärjäät.
Oon kuullu juttuja susta ja sun tilanteesta, huoli on ollut välillä suuri, mutta oon yrittäny ajatella etten voi auttaa sua ja että sä oot päättänyt pärjätä yksin.
Laitat mulle viestii kaiken tän jälkee vaikka et sais.
Kerrot että oot peloissas ja sekasin, etkä tiedä mitä tehdä, mutta mä en voi sua auttaa.
Sä sekotat mun pään, sä tuut mun elämää just kun olin päättäny jatkaa elämää, just ku mulla meni hyvin, nyt oon sekasin, ja kannan taat huolta.. mutta siihenhän sä oot varmaa jo tottunu
Sä pyydät anteeks vaikka viimeks kun puhuttii sanoin älä pyydä anteeks enää ikinä.
Mä olin vihanen ja kai mä vieläki osittain.
Mutta ei, emmä sulle tavallaan oo, oon sille kusipäälle joka sai tän aikaaa, joka sai meijät toisiimme vastaa, joka sai sut jättämää mut.
Mut sä tiiät, että sä saat anteeks aina, sä voit pistää mut paskaks ja saat aina anteeks.
Sä et varmaa edes tajua sitä

Muistatko sä ne kerrat ku ollaa itketty yhessä? Kun ollas kirottu elämä kun molemmilla on ollu paska jakso, ainoo miten jaksettii oli se että oltii yhessä.
Entä muistatko sä sen kun mä puolustin sua aina? Mä käännyin meijän kavereita vastaa sillä mä en halunnu että sä jäät ulkopuoliseks, ei se ollut sun vika ettet jaksanu elää.
Muistatko kun sä olit valmis luovuttamaa. Mut mä en antanu siihen lupaa, olin varma että mä voin auttaa sua.. me halattii toisiimmre me luvattii pysyä aina yhessä.. mutta sä jätit mut, sä rikoit mut, sä hylkäsit mut.. Minkä takia?
Rakkauden, mä ymmärrän osittain mutta toisaalta mä en ymmärrä yhtäää.
 Emmä syytä sua, ethän sä tätä kai halunnu.. Tai sitten halusit mistä mä tiedän koska sanot yhtä ja teet toista..
Mutta ei rakkaus kuulu olla tollasta, ei rakkaus saa päättää kenen kanssa sä olet tekemisissä...
Ei, ei se mee niin, se on niin väärin. Milloin sä huomaat sen?

Mä oon kantanu susta aina huolta, aina auttanu sua. Kantanu sua täällä maanpäällä, halunnu vaan auttaa.. Emmä voi pelastaa sua, emmä voi auttaa sua ennen ku teet tän asian etee.
Sun pitää tehdä niinkun SÄ ITSE haluat, ei niinkun joku muu sun haluu tekevän.
Et voi antaa koko sun elämää muitten päätettäväks, sun pitää taistella vastaa, sun pitää saada sun ääni kuulumaan ja saada tehdä itse omat päätökset..
Mä tiedän se on vaikeeta ja vaikeemmaks tekee jos rakastaa.. mutta onko se rakkaus kaiken sen arvosta mitä oot joutunu menettämään sen myötä?
Mut tiiätkö mitä enää se ei ole sun päätös, mä en halua auttaa sua, mä en halua oikeastaan kuulla susta sanaakaa..
Sä et taida edes tajuta että sä vaan satutat mua.. Mä en enää jaksa sun tyhjiä "lupauksia" tyhjiä "mä teen näin" lauseita.. Jos mä en tee asian etee mitää ni mä sairastun kohta, mä en vaa pysy kasassa.. Mutta ethän sä sitä voi käsittää tai ymmärtää.. Ei sua edes kiinnosta, kuhan sua rakastetaa..

Mä en tajua mikä pakottava tarve mulla on pelastaa kaikki, minkä takia mä välitän liikaa?
Minkä takia mä aina haluan auttaa ja aina haluan muitten parasta vaikka mä ite menisin paskaks, kukaan ei tuuu korjaamaa mua kukaan ei tuu pelastamaan mua kun menen rikki, vaan mä kerään ite ne sirpaleet ja kokoon itteni, mutta aina mä selviin vaikka tuntuu että haluan vain luovuttaa.
Niinkun mun opettaja, porukat, sisko ja suurin osa ystävistä on sanonu: "ei susta oo koko maailmaa pelastamaan, etsä voi pelastaa koko maailmaa. Ei vahvinkaa voi koko maailmaa pelastaa, varsinkaa kun et anna kenenkää auttaa sua"

"Sä oot himas meikit levällään, lattial selällään lasinsirujen keskel kiroot sun nykyistä elämääs, vaik kuori on kunnossa"

Kaikki näyttää ulospäin olevan hyvin,

Hymyilen, enkä välitä mistään.

Mä nautin mun perheestä, ystävistä, mun tulevaisuuden suunnitelmista johon toivottavasti kuuluu myös yhteinen paikkakunta parhaan ystävän kanssa.

Mä voin oikeastaan hyvin..

Kunnes havahdun  siihen että istun suihkunlattialla, itkien, meikit levällää, kiroon mun elämää

vaikka kaikenhan piti olla kunnossa

Viime aikoina olen kuullut liian usein että: "Sä oot kylmä ämmä, miten osaat olla tunteeton"

Siitä monesti ystävien kanssa heitetääkin vitsiä, sillä mä osaan olla tarvittaessa kylmä ämmä,

näytellä että mä en muka välitä tai mikään asia ei hetkauta mua..

Mutta salaa mä silti toivon että joku päivä mä uskaltaisin laskea tän muurin alas, joku päivä mä olisin se ihminen joka oli ennen..

Se ihminen joka halusi rakastaa niin että sydämeen sattuuu, niin että se ei ole tervettä ja niin pitkää kunnes kuolema erottaa.

Tuleeko mulle ikinä mahdollisuutta siihen? Vai olenko mä aina se joka pelkää ja välttelee tunteita?

Uskallanko mä ikinä enää päästää itseäni rakastumaa?

Uskallanko mä luottaa siihen että joku päivä, mun vieressä on ihminen joka pystyy rakastamaa mua juuri tälläisenä ku olen, rakastaa mua mun kaikkien vikojen kanssa?

Alan kuulostaa jo säälittävältä, mutta jokaisella on kai oma haave maailma ja oma pilvilinna,

ja joku päivä mun pilvilinna sortuuu.

Kaikesta huolimatta haluan pitää  kiinni siitä ajatuksesta, että kaikki on hyvin