Hymyilen, enkä välitä mistään.
Mä nautin mun perheestä, ystävistä, mun tulevaisuuden suunnitelmista johon toivottavasti kuuluu myös yhteinen paikkakunta parhaan ystävän kanssa.
Mä voin oikeastaan hyvin..
Kunnes havahdun siihen että istun suihkunlattialla, itkien, meikit levällää, kiroon mun elämää
vaikka kaikenhan piti olla kunnossa
Viime aikoina olen kuullut liian usein että: "Sä oot kylmä ämmä, miten osaat olla tunteeton"
Siitä monesti ystävien kanssa heitetääkin vitsiä, sillä mä osaan olla tarvittaessa kylmä ämmä,
näytellä että mä en muka välitä tai mikään asia ei hetkauta mua..
Mutta salaa mä silti toivon että joku päivä mä uskaltaisin laskea tän muurin alas, joku päivä mä olisin se ihminen joka oli ennen..
Se ihminen joka halusi rakastaa niin että sydämeen sattuuu, niin että se ei ole tervettä ja niin pitkää kunnes kuolema erottaa.
Tuleeko mulle ikinä mahdollisuutta siihen? Vai olenko mä aina se joka pelkää ja välttelee tunteita?
Uskallanko mä ikinä enää päästää itseäni rakastumaa?
Uskallanko mä luottaa siihen että joku päivä, mun vieressä on ihminen joka pystyy rakastamaa mua juuri tälläisenä ku olen, rakastaa mua mun kaikkien vikojen kanssa?
Alan kuulostaa jo säälittävältä, mutta jokaisella on kai oma haave maailma ja oma pilvilinna,
ja joku päivä mun pilvilinna sortuuu.
Kaikesta huolimatta haluan pitää kiinni siitä ajatuksesta, että kaikki on hyvin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti