Oon kuullu toisaalta huonoja uutisia..
mä yritän, mä yritän haudata tunteet ja ymmärtää miksi mulla on kipuja..
"Onko sulla ketää ystävää kenelle sä voisit puhua, ystävää joka ymmärtää että oot kipee?" Lääkäri kysyy multa..
*älä itke, älä helvetti itke, vastaa hymyilen, älä itke* - mä taas hoen mielessäni tuota ennen kuin vastaan.
"on mulla" vastaaan, oon hetken hiljaa kunnes mä en voi pitää kyyneliä sisällä.
mä itken ja sanon
"on mulla ystäviä jotka ymmärtää tai no niin mä luulin, mutta taas mä oon se kuuntelija"
Lääkäri kattoo mua huolestuneena, se näkee sen monen viikkosen surun ja pahan olon mun silmissä
"Kai tiiät että sä et aina voi olla se joka kuuntelee, et varsinkaa tässä tilanteessa" lääkäri sanoo mulle ja saan aikaseks vaa lisäää kyyneliä..
"kyl mä tiiän, kyllä mä puhun mun kavereille, mutta ei ne ymmärrä tai ne ei haluu ymmärtää, välillä oon niin yksin." - mä sönkötän kyyneleet silmillä.
Puhutaa ja puhutaa, lääkäri kertoo huolensa mulle, sanoo että musta ei ooo kantamaa koko maailmaa yksin.
Yrittää selittää että mä tarvisin jonkun jolle mä voisin puhua kaikesta, ilosta ja surusta.
"Sun ei pitäs jäädä yksin ja kantaa muitten huolia varsinkaa nyt" - Lääkäri jaksaa painostaa juuri tuota lausetta..
Mielessäni mietin mitä eroa tällä on menneisyyteen, ainahan mä oon yksin selviytyny..
Lähden lääkärin vastaan otolta, lupaan harkita hänen ehottamia asioita ja lupasin ottaa yhteyttä.
Pidätän itkua, koko auto matkan, en juuri sano sanaakaa veljelleni.
Mietin vaa kaikkea mitä lääkäri sano, mietin kaikkia niitä paskoja uutisia mitä taas kuulin,
mietin sitä pelkoa joka mut taas vallitsee, epätietoisuus..
Mutta tämä on mun elämä, ei se ikinä oo ollu helppoa, mutta mä ehkä selviin.
