Istun yksien miettien,
muistelen kesäöitä,
niitä öitä kun istuin kuistinportailla, itkien paha oloa pois.
Sydämeni oli rikki, tuhansissa palasissa, siltä se ainakin tuntui.
Olin varma etten mä selviäisi.
Monia öitä valvoin itkien ja miettien tapaa jolla selviäisin.
Iholla arvet joska muistuttavat minua siitä,
kivusta, ahdituksesta ja rakkaudesta..
Mutta enää se rakkaus ei tee kipeää,
nyt se on muisto siitä että mä osasin rakastaa
ja heikoimmallakaan hetkellä mä en luovuttanut.
Vaan mä selvisin.
Nousin pohjalta, vaikka olin varma että mä kuolen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti