Mut nyt nukahdan mä hiljaa sun muistollesi Seka lupaan tuoda joka joulu kynttilän haudallesi

Oon aikasemminki kirjottanu siitä että, mä ennen rakastin joulua, mä alotin jouluvalmistelut jo marraskuun puol välissä.
Mä rakastin sitä että jouluaatto vietettiin perheen kesken, mä yleensä riehuin aamusta asti veljen kanssa koska pitihän veljen mua viihdyttää. Joulupäivää mä ootin aina ku kuuta nousevaa sillä mun yks tärkeimmistä ihmisistä tuli joka joulupäivä meille, mä näytin aina mun lahjat sille, kerroin mun todistuksesta ja muuten vaaa olin hänen vierellään.

Ai miks mä en enää tykkää joulusta... Vuonna 2010 aika lähellä joulua mä sairastuin, siitä alkoi koko perheen helvetti ja opettelu elämään sairaan lapsen ja sisaruksen kanssa. 
Muut hyväksy sen ja tottu siihen aika nopeesti, paitsi mä. Välillä musta tuntu ja osittain tuntuu vieläkin että mun perheen jäsenet pitää mua helposti särkyvänä, ne ei haluu että kannan huolia sillä onhan tässä ollu yhtä ja toista.. Kuten vaikka viime jouluna mulla alko hirveet mahakivut ja heti joulun jälkeee mä makasinki sairaalassa odottamassa leikkausta. Mutta mikä on se todellinen ja tärkein syy minkä takia mä en osaaa nauttia joulusta?
Mä sain kuulla 2010 paripäivää ennen jouluaattoa että mun yhellä elämäni tärkeimmällä ihmisellä oli muutama kuukaus elinaikaa.. Mun ukilla. 
Mun oli vaikee hyväksyy sitä että mun ukki ei sinä jouluna tullukkaan meille syömään ja vielä vaikeempi oli hyväksyä sitä että mä näin mun ukin viimisen kerran 26.12.2010..
Mulla ei ollu voimia enää mennä kattomaan ukkia loppuaikana sairaalaan ja mä kannoin siitä hirveetä syylisyyden tunnetta kunnes isi halas mua ja sano että ukki ei halunnu että mä nään sen siinä kunnossa, kunnossa missä se ei pystyny ite käymää vessassa, ei syömää eikä juomaa ite. Mun ukista oli tullu niin hauras. Mutta mä näin aina ukin mun sankarina, koska mun ukki jakso kuitenki taistella sitä sairautta vastaa vaikka loppujen lopuks se sairaus saiki hänet.

Seuraavana vuonna vähän ennen joulua meijän koira jouduttiin lopettamaan, vaikka mä sinä jouluna sain oman koiran joululahjaks ni se ei poistanu tai poista sitä surua ja ikävää.
Jotenki aina jouluna meijän perheelle tapahtu jotain tai tuli elämässä takapakkia ja mä rupesin ajattelemaan että vitut, meijän joulut on tuomittuja. 
Mutta tänä vuonna joulu on tuntunu erillaiselta, se ei ahista niin paljon, mulla on muutto uudelle paikkakunnalle heti joulun jälkeee ehkä se edes auttaa asioita. Ja ehkä mä ooon jo tarpeeks vahva opettelemaan viettämään onnellista joulua ilman ukkia. 
Vaikka mä viettäisin kuinka monta joulua onnellisena tästä edes päin niiin mun ukki tulee olemaan aina mun jouluissa läsnä, se on mun enkeli joka kulkee sydämessä ja vierellä aina. ♥ Samoin seri ♥
Mä kaipaaaan niin paljon mutta ehkä tästä alkaa taas mun onnelliset joulut vaikka mua ehkä pelottaa osittain että mitä pahaa tapahtuu.. Mutta mä katson tulevaisuutta päiväkerrallaan. 

Kiitollinen, siunattu, onnellinen, matkannu tänne ohi ongelmien, mietin miten mä ansaitsin tän kaiken mitä uskalsin toivoa mä sain sen.

Sinut on hyväksytty opiskelijaksi Kaakkois-Suomen ammattikorkeakouluun Mikkelin kampukselle yhteisöpedagogikoulutukseen! Koulutus järjestetään päiväopintoina, ja tutkintonimike on yhteisöpedagogi (AMK).

24.11.2016 Heräsin ja näin sähköpostissa viestin missä luki yllä oleva teksi, mä kiljuin, huusin, itkin nauroin tärisin.
Mun suurin unelma oli toteutunu ja hysteerisenä laitoin viestiä perheelle, viestiä iskälle ja äitille espanjan lämpöö, ne soittaa mulle, mä itken ja nauran. Kuulen niiden äänestä sen ylpeyden, mä tein sen.
Mä en vieläkään oikeeen osaa kuvitella että musta tulee taas opiskelija, oon puol vuotta elämänny työttömänä ja nyt seuraavat 3.5 tuun opiskelemaan ammattikorkeessa, unelma ammattia jotta pääsen unelma työhön.
Samaan aikaa luen viestejä wapista ja sain lukea että mun uusi tuttavuus, josta on tullu muutamassa kuukaudessa mulle helvetin tärkeä ystävä, pääs myös samaan kouluun, samalle luokalle. 
Silloin päätettii että nyt repästää, ja etitää yhteinen uusi koti, alotetaa yhessä ihan uus elämä.
En ikinä oo voinu kuvitellakkaan että niin lyhyessä ajassa jostain ihmisestä jo tietää niin paljon ja sitä kuinka samanlaisia me ollaan, kuinka paljon samoja asioita me ollaa koettu. Ikuisia ystäviä? toivottavasti ♥ 

Mun muutto ja kouluun pääsy tuotti ristiriitoja monien ihmisten suhteeen, jotkut kaverit oli ylpeitä, enemmän onnellisia ku minä jos se nyt on edes mahdollista. 
Jotkut ei oikee meinannu ymmärtää miks mä haluan muuttaa pois täältä.
Jotkut ei oikein reagoinut mitenkää. Monelle se oli aika shokki.
"ei helvetti. sä muutat oikeesti, etsä saa muuttaa" toi lause ja noi sanat on sellaset mitä oon kuullu monen monta kertaa.
Mutta vaikka mua pelottaaa, vaikka mä jätän tavallaa kaiken taakse ni mä ooon onnellinen.
Mä ehkä vihdoin pystyn olee onnellinen ja elää ilman sitä joka päivästä draamaa.
Ehkä mä voin vihdoin jatkaa elämää, päästää irti niistä tunteista mitä mun ei pitäis tuntea, jatkaa elämäää. 
Tutustua uusii ihmisii, ihastua, rakastua ja nauttia elämästä täysillä,  ilman sitä kipua ja kaipuuta.

Ai mitä mä tuun kaipaamaa heinolassa ja kotona?-
Tottakai mä ihan eniten tuun kaipaamaa mun silmäteriä ja tätin suuria rakkauksia, sillä he ovat tärkein asia mun elämässä.
Mä tuun kaipaamaa mun siskon sohvaa ja niitä aikoja ku mä kinastelen mun siskon kanssa, esim siitä että kummasta isi tykkää enemmän.
Veljen vittuilua mutta sitä suojelua, niitä hetkiä ku voidaan puhua ihan kahestaa ja saan olla niin tyhmä ku mä haluan.
Tietysti mä tuun kaipaamaa äitin tekemää ruokaa, äitin valituksia siivoomisesta ja tiskikoneen täytöstä. Mutta ehkä eniten mä äitistä tuun kaipaamaan niitä keskusteluja, niitä hyviä ja huonoja keskustelua.
Tuun kaipaamaa ehkä kaikista eniten mun isin halausta, silloin ku seinät kaatuu päälle ja ku tuntuu että kaikki oikeesti romahtaaa, jotenki mun isi saa nostettua mut sieltä pohjalta ylös, pyyhkii ne kyyneleet ja keksii ratkasun tilanteesee kun tilanteesee.
Mutta myös mua pelottaaa se että muutan melkee 100 kilometrin päähän, mitä jos saan kipukohtauksen, niin pahan että mä en voi kävellä, tai kun haluun vaaa kotiin, missä on mun perhe?
Mä tuun tottakai kaipaamaa mun kavereita, vaikka ne onki välillä täysiä paskiaisia ja aiheuttaa mulle paljon mielipahaa ja paskaa oloa, mutta mähän oon niitten tukipilari, tässäki asiassa mulla on pelko? Miten ne pärjää? Yleensä suurin osa puhuu mulle, ja mä oon se joka saa vihat niskaa mutta samalla ne kaikki tunteet mitä muut vuodattaaa.
Mä tuun kaipaamaan viikonloppusia ajeluita, eritoten niitä aamuyöllä olevia kun mä istun kahdestaa autossa hyvän ystävän kanssa, me ajetaa ympäri kylää ja puhutaa, puhutaan kaikesta..
Tuun kaipaamaa mun ja mun BFF:n joka on mulle kun veli niin kahvi hetkiä, kun me joka kesä istutaaa niiden parvekkeella juoden kahvia, me puhutaan kaikesta, mitä maan ja taivaan välillä on, silloin pystyn unohtamaan kaiken muun, silloin musta tuntuu että mun paikka on siinä ja että oikeesti on ihminen joka välittää ja haluu mulle vaan hyvää, joka iloitsee mun puolesta silloin ku mä oon onnellinen vaikka asia ei ois hänestä kaikkein paras, mutta se että on onnellinen mun puolesta.
Mä tuun toisaalta kaipaamaan paljon täältä, koska oon asunu 20-vuotta täällä, mutta pois pääsy on kuitenki ollu pitkäää mielessä. 
Mä tuun myös kaipaamaa mun hetkiä hautausmaalla, ukin haudalla. Mutta myös pitkiä iltalenkkejä mun rakkaan koiran kanssa. 



Ai miks mä haluun tätä?-
Moni ei ehkä ymmärrä miks mä haluan pois, mutta tää kaupunki ja nää ihmiset jotenki ahistaa.
Mä haluun löytää onnen, päästä toteuttamaa mun unelmaa ja aloittamaa elämän puhtaalta pöydältä.
Tää on toisaalta ehkä iso riski, mutta elämässä ei selviä jos välillä ei poistu mukavuus alueelta, oishan musta kiva asuu kotona viel monen monta vuotta, eläää huoletonta elämäää. eiei, 
mun elämä on ollu huoletonta viimeks 13 vuotiaana, mutta mä oon kasvanu ja sen takii mä oon varma että mä pärjään, ja tää tulee olee parasta mitä mulle on tapahtunu pitkää aikaa. 
Tää on se juttu mitä mä haluan tehdä isona, ehkä mun oma elämä tulee aina heijastumaa mun työhön.
Mutta mun on aika kääntää uus sivu mun elämässä, päästää kaikesta menneisyydestä irti, kaikesta niistä virheistä mitä oon tehny,, kaikesta siitä surusta, rakentaa mun sydän taas ehjäksi, vaikka tuleeko se ikinä olemaan täysin ehjä, mutta ainaki se on todiste siitä että mä oon elänny enemmän ku pelänny.
Mä oon tarpeeks vahva hyväksymään mun sairauden, ja sen että se on aina osa mua, toivottavasti mä oon vielä joku päivä tarpeeks vahva elämää ilman sitä häpeän tunnetta.
Mä ehkä oikeesti löydän vielä ihmisen joka rakastaa ja hyväksyy mut tälläsenä ku mä ooon.
Mutta nyt alkaa mun uus seikkaillu ja elämää tunteiden vuoristoradassa.
Lupaan että mä en ikinä unohda sitä kuka mä oikeasti olen vaan tuun aina olemaa oma itteni.