~Jos vaan vahvat pysyy hengissä niin päätin et mä selviin~

En olisi vielä viikko sitten uskonut että elämä voi koetella näin paljon vielä loppuvuotena...

Olen tämän vuoden aikana kokenut paljon, on ollut naurua, iloa, surua ja kyyneleitä.

Olen särkenyt sydämeni ja huutanut että kuolen siihen kipuun, minusta on tuntunut että en pääse ikinä yli.. 

Mutta toisin kävi, ajan kanssa huomasin että minä selvisin siitä ja minä jatkoin eteenpäin vaikka jatkoimme eteenpäin ystävinä.

Vuosi on ollu rankka myös ystävyydelle, on saanut miettiä että keneen sitä luottaa..

Olen saanut uusia ystäviä jotkut vain kävivät elämässä jotkut jäi pidemmäksi aikaa.

Jotkus vanhat ystävät lähtivät pois, mutta niiden ei kai ollut tarkoitus olla pysyviä..

Parasystävä muutti 3000km päähän mutta siitäkin me selviämme. Se vahvistaa ystävyyttä❤️

Olen myös kärsinyt henkisesti että fyysisesti.. Olen ollut henkisesti loppu ja sängystä nouseminen on ollut välillä mahdotonta, mutta silti mä olen tässä. 

Koulusta sain uusia kokemuksia ja tiedän mitä haluan isona tehdä. 

Fyysisesti elämä on koetellut myös, on ollut leikkauksia, kipua ja uusien sairauksien epäilyjä.. Viimeinen vastoonkäyminen tapahtui juuri eilen na tänään kuulin huonoja uutiset.. Niistäkään kulaa ei osaa sanoa vielä mitään.. 

Mutta olin aikaisemmin murtunut ja mietin itkien että miksi minä? Miksi taas vastoinkäyminen tuli minulle? 

Mutta niinhän se on ihmiselle annetaa taakakseen niin paljon kun hän jaksaa kantaa, minusta tuntuu että taidan olla aika helvetin vahva sillä kaikki ei näistä selviäisi.. 

Mietin tänään että onko minun pakko pärjätä voisinko vain luovuttaa? 

Kunnes tajusin että mä olen selvinnyt ennenkin ja pärjännyt nauraen että kyllä tästäkin selviää.. 

Mutta yhden asian nämä vastoin käymiset opettaa, olemaan kiitollinen jokaisesta hetkestä ja jokaisesta ihmisestä.

Elämä on kaunis, elämä on kiitollisuutta.

Vaikka minunkin suusta kuuluu että elämä on paskaa niin ei se ole. 

Elämä koettelee ja heittelee mutta silti

Olen kiitollinen että olen tässä, olen kiitollinen teistä jokaisesta! 

Elämä on kärsimistä, naurua, itkua surua onnellisuutta, eritoten kiitollisuutta!

Elämä on minussa ja sinussa siksi elämä on hyvä ja kaunis ❤️

Eri linja on tähdillä ja eri auringolla, ei se ole sinun syy jos on paha olla

Pari päivää pois heinolasta ja mä olin kuin uusi ihminen..
Se paikka oli joskus mulle kun toinen koti, mutta sitten se rupes ahistaa mua, mutta nyt mä olin taas kuin kotona, ilman että muhun sattu.
Mä voin pitkästä aikaa oikeesti todella hyvin, mä pystyin nauramaa ilman että muhun sattu tai ilman että musta tuntuu että happi loppuu..
Mä pystyin hengittämään ilman sitä tunnetta että joku kuristais mua, ilman sitä tunnetta että jokainen hengenveto sattuu..
Mua ei ahdistanu, mulla oli kaikki hyvin.
Sitten tuli se päivä kun oli palattava kotiin, taas tänne ahdistavaan paikkaa..
mitä lähemmäs tulin heinolaa sitä isommaksi ahdistus kasvoi. 

Oon pitkää vaa halunnu vaipua johonki koomaa ja antaa kaikkien asioitten ja ihmisten olla,
oon väittäny pitkää että voin hyvin vaikka oikeesti jokainen hymy minkä pistän kasvoille ni sattuu..
Sattuu valehdella ihmisille, sattuuu valehdella mun parhaille ystäville..
Mutta mä en vaaan voi kertoa niille että mä oon rikki..
Joku aika sitte mun elämää tuli ihminen,en ikinä ois voinu kuvitella että just siitä ihmisestä tulee mulle tosi tärkeä..
Se ihminen sai mut tuntemaa, se sai mut hymyilee kun joka ilta ja päivä laitettii viestiä..
Parin viikon jälkeen en osannu edes käydä nukkumaan ellen ollut saanu hyvän yön viestiä..
Mä olin sitä mieltä että mä vihdoin pystyin jatkamaa elämää, heitin menneisyyden taakseni..
Ainoa mitä en voinut unohtaa oli pelko siitä että mua sattuu... ja se pelko pilasi kaiken..
Mä olen väsynyt.. Mä päätin olla taas tunteeton..
Sillä on helpompi olla tunteeton kuin tuntea sillä välttää särkyneen sydämen..
On helpompi vihata kuin rakastaa...

Nyt kun oon taaas rikki, niin kaipaan mun parasta ystävää, se löytäis just ne sopivat sanat, se tietäis miten jatkaaa.. Se tois suklaata ja naurattais mua niiin kauan ku mä voin hyvin..
Just sen takia me ollaa parhaita ystäviä, se on mun kallio joka ei horju, se on mun tuuli joka kuljettaa mua eteenpäin, se on paras ystävä, sisko ja maanpäällinen enkeli joka korjaa mut aina kuntoo!

Oon kuullu et kipu on väistämätöntä ja kärsiminen vapaaehtosta..

"En uskalla kirjottaa, entäs jos mä en osaakkaa"

Siinä se alotan keskustelun ystäväni kanssa, mistä mä edes kirjottaisin?

Kirjotaisinko mun joka päiväisestä väsymyksestä? Tai mun pahasta olosta?

Vai kirjottaisinko mä siitä mitä oon viime aikoina miettinyt, miten mun asiat on muuttunut?

Entä jos kirjottaisin kaikesta näistä? Mutta osaanko mä?

Vielä pitäisi jaksaa pariviikkoa ja tän vuoden koulu on takana päin, oikeastaa voisi kysyä mikä koulu? Sillä olen ollut työssäoppimisessa elokuusta asti.. 

Sen huomaa, sillä olen loppu, mä en jaksa mitään, mä haluan vain nukkua kaiket päivät.

Nykyään en jaksa kunnolla edes lähteä kavereitten kanssa ulos, sillä sänky houkuttelee enemmän..

Mikä mua vaivaa? tai ei mua varmaan vaivaa mikään, mutta elämän vaikeudet uuvuttaaa..

On joulukuu, joululähestyy, pitäisi ostaa joululahjat, laittaa kotia joulukuntoo..

Mutta mitä mä teeen, makaan sängyssä ja katson netflixiä..

Sillä joulu ahistaa mua.. Mä en jaksa itkeä iltaisin sitä kuinka ikävä mulla on, mä käyn haudalla itkemässä.. pahinta on että mä itken yksin.. Mä en kerro perheelle että mä ikävöin tai että suru saa mut pieniksi palasiks.. Emmä edes kerro niille että mä ahdistun joulusta.. Ei ne ymmärrä, mulle sanotaa että siitä on monta vuotta.. Ne ajattelee että mä oon liian herkkä.. Vaikka vuodet on kovettanu mua ja musta tuntuu että mä oon välillä todella sydämetön koska en osaa tuntea ni mä en ikinä ole sydämetön tai tunteeton mun perheelle tai mun rakkaille. Mä en koskaan pääse tästä surusta.

Saako joulu mut väsyneeksi? Vai mun kaverit? työt/koulu? Vai tää helvetin draama mun elämässä.. Ja tää epätietoisuus? 

Kaveri suhteet on taas muuttunu, taas joutuu miettimään että keneen sitä täällä enää voi luottaa?

Musta tuntuu että viimeaikoina on puukotettu enemmän selkää ku moniin vuosiin yhteensä..

Se ihminen joka on ollut sulle pitkää kaikki, vaikeuksista selvitty ja silti se on ollut mun elämässä aina se kenelle haluisin kertoa ilot ja surut.. Mutta mitä nyt? 

Edes me ei kaikesta selvitä..

Vaan kannetaa vihaa yllä, kun näemme toisemme pyöritämme silmiä eikä sanota sanaakaa..

Se pistää mut paskaks.. Mä haluisin että sä kertoisit mulle mitä olen tehnyt sulle?

Sä olet ollut ihminen kenestä mä en oo ikinä halunnu sanoa pahaa sanaakaa, aina puolustanu sua..

Mutta ei, sä uskot kaikkia muita paitsi mua.. ja se pistää mut paskaks..

Mutta tämä parinviikon mykkäkoulu on kyllä opettanut paljon... Sillä mä osaan jatkaa nyt elämää,

mä en enää elä miettien mitä sä ajattelet jos teen näin? 

Mä haluan olla sun kaveri sun ystävä, heittää läppää, halata sua kun mulla on paha olla.. Sillä mä en ikinä lakkaa rakastamasta sua.. Mutta mun on pakko jatkaa, mä vihdoin olen valmis katsomaan mitä elämä tuo mulle kun mä en roiku sussa ja meijän yhteisissä muistoissa..

Mä olen päässyt yli, puolen vuoden jälkeeen mä pystyn vihdoin sanoa että "mä pärjään, se selviän vaikka me ei olla enää me"

Tiedän me molemmat löydetää jokupäivä jonkun joka tekee meidät onnelliseks, molemmat voidaan jatkaa elämää..

Kun on ollut pitkään tunteeton niin ei uskalla päästää niitä tunteita..

Ehkä tapaa jonkun kivan ihmisen, viestit hänen kanssaan saa hymyn huulille ja kun ei heti kuulukkaa iskee epätoivo.. 

Sit kaverit kysyy "onko tästä tulossa vuosisadan rakkaustarina?"

Mieli ahdistuu, sillä emmä tosiaan tiedä, mä en tiedä mitä mä haluan...

Mä en tiedä uskaltaako tätä muuria laskea, sillä viimeks ku mä laskin tän mun muurin ja päästin ihmisen mun lähelle mua sattu.. mua sattu niin paljon että musta tuntu että mä kuolen..

Olenko valmis ottamaan sen riskin?

Pitäisi vaan antaa ajan näyttää,enhän mä tiedä mitä kumpikaa haluaa...

enkä mä tiedä uskallanko ottaa tätä riskiä..

Kuka mut pelastaaa jos mä menen taas rikki?

Mä pelkään, mä pelkään tunteita, mutta sehän on ollu selvää jo pitkää..