Pari päivää pois heinolasta ja mä olin kuin uusi ihminen..
Se paikka oli joskus mulle kun toinen koti, mutta sitten se rupes ahistaa mua, mutta nyt mä olin taas kuin kotona, ilman että muhun sattu.
Mä voin pitkästä aikaa oikeesti todella hyvin, mä pystyin nauramaa ilman että muhun sattu tai ilman että musta tuntuu että happi loppuu..
Mä pystyin hengittämään ilman sitä tunnetta että joku kuristais mua, ilman sitä tunnetta että jokainen hengenveto sattuu..
Mua ei ahdistanu, mulla oli kaikki hyvin.
Sitten tuli se päivä kun oli palattava kotiin, taas tänne ahdistavaan paikkaa..
mitä lähemmäs tulin heinolaa sitä isommaksi ahdistus kasvoi.
Oon pitkää vaa halunnu vaipua johonki koomaa ja antaa kaikkien asioitten ja ihmisten olla,
oon väittäny pitkää että voin hyvin vaikka oikeesti jokainen hymy minkä pistän kasvoille ni sattuu..
Sattuu valehdella ihmisille, sattuuu valehdella mun parhaille ystäville..
Mutta mä en vaaan voi kertoa niille että mä oon rikki..
Joku aika sitte mun elämää tuli ihminen,en ikinä ois voinu kuvitella että just siitä ihmisestä tulee mulle tosi tärkeä..
Se ihminen sai mut tuntemaa, se sai mut hymyilee kun joka ilta ja päivä laitettii viestiä..
Parin viikon jälkeen en osannu edes käydä nukkumaan ellen ollut saanu hyvän yön viestiä..
Mä olin sitä mieltä että mä vihdoin pystyin jatkamaa elämää, heitin menneisyyden taakseni..
Ainoa mitä en voinut unohtaa oli pelko siitä että mua sattuu... ja se pelko pilasi kaiken..
Mä olen väsynyt.. Mä päätin olla taas tunteeton..
Sillä on helpompi olla tunteeton kuin tuntea sillä välttää särkyneen sydämen..
On helpompi vihata kuin rakastaa...
Nyt kun oon taaas rikki, niin kaipaan mun parasta ystävää, se löytäis just ne sopivat sanat, se tietäis miten jatkaaa.. Se tois suklaata ja naurattais mua niiin kauan ku mä voin hyvin..
Just sen takia me ollaa parhaita ystäviä, se on mun kallio joka ei horju, se on mun tuuli joka kuljettaa mua eteenpäin, se on paras ystävä, sisko ja maanpäällinen enkeli joka korjaa mut aina kuntoo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti