Siinä se alotan keskustelun ystäväni kanssa, mistä mä edes kirjottaisin?
Kirjotaisinko mun joka päiväisestä väsymyksestä? Tai mun pahasta olosta?
Vai kirjottaisinko mä siitä mitä oon viime aikoina miettinyt, miten mun asiat on muuttunut?
Entä jos kirjottaisin kaikesta näistä? Mutta osaanko mä?
Vielä pitäisi jaksaa pariviikkoa ja tän vuoden koulu on takana päin, oikeastaa voisi kysyä mikä koulu? Sillä olen ollut työssäoppimisessa elokuusta asti..
Sen huomaa, sillä olen loppu, mä en jaksa mitään, mä haluan vain nukkua kaiket päivät.
Nykyään en jaksa kunnolla edes lähteä kavereitten kanssa ulos, sillä sänky houkuttelee enemmän..
Mikä mua vaivaa? tai ei mua varmaan vaivaa mikään, mutta elämän vaikeudet uuvuttaaa..
On joulukuu, joululähestyy, pitäisi ostaa joululahjat, laittaa kotia joulukuntoo..
Mutta mitä mä teeen, makaan sängyssä ja katson netflixiä..
Sillä joulu ahistaa mua.. Mä en jaksa itkeä iltaisin sitä kuinka ikävä mulla on, mä käyn haudalla itkemässä.. pahinta on että mä itken yksin.. Mä en kerro perheelle että mä ikävöin tai että suru saa mut pieniksi palasiks.. Emmä edes kerro niille että mä ahdistun joulusta.. Ei ne ymmärrä, mulle sanotaa että siitä on monta vuotta.. Ne ajattelee että mä oon liian herkkä.. Vaikka vuodet on kovettanu mua ja musta tuntuu että mä oon välillä todella sydämetön koska en osaa tuntea ni mä en ikinä ole sydämetön tai tunteeton mun perheelle tai mun rakkaille. Mä en koskaan pääse tästä surusta.
Saako joulu mut väsyneeksi? Vai mun kaverit? työt/koulu? Vai tää helvetin draama mun elämässä.. Ja tää epätietoisuus?
Kaveri suhteet on taas muuttunu, taas joutuu miettimään että keneen sitä täällä enää voi luottaa?
Musta tuntuu että viimeaikoina on puukotettu enemmän selkää ku moniin vuosiin yhteensä..
Se ihminen joka on ollut sulle pitkää kaikki, vaikeuksista selvitty ja silti se on ollut mun elämässä aina se kenelle haluisin kertoa ilot ja surut.. Mutta mitä nyt?
Edes me ei kaikesta selvitä..
Vaan kannetaa vihaa yllä, kun näemme toisemme pyöritämme silmiä eikä sanota sanaakaa..
Se pistää mut paskaks.. Mä haluisin että sä kertoisit mulle mitä olen tehnyt sulle?
Sä olet ollut ihminen kenestä mä en oo ikinä halunnu sanoa pahaa sanaakaa, aina puolustanu sua..
Mutta ei, sä uskot kaikkia muita paitsi mua.. ja se pistää mut paskaks..
Mutta tämä parinviikon mykkäkoulu on kyllä opettanut paljon... Sillä mä osaan jatkaa nyt elämää,
mä en enää elä miettien mitä sä ajattelet jos teen näin?
Mä haluan olla sun kaveri sun ystävä, heittää läppää, halata sua kun mulla on paha olla.. Sillä mä en ikinä lakkaa rakastamasta sua.. Mutta mun on pakko jatkaa, mä vihdoin olen valmis katsomaan mitä elämä tuo mulle kun mä en roiku sussa ja meijän yhteisissä muistoissa..
Mä olen päässyt yli, puolen vuoden jälkeeen mä pystyn vihdoin sanoa että "mä pärjään, se selviän vaikka me ei olla enää me"
Tiedän me molemmat löydetää jokupäivä jonkun joka tekee meidät onnelliseks, molemmat voidaan jatkaa elämää..
Kun on ollut pitkään tunteeton niin ei uskalla päästää niitä tunteita..
Ehkä tapaa jonkun kivan ihmisen, viestit hänen kanssaan saa hymyn huulille ja kun ei heti kuulukkaa iskee epätoivo..
Sit kaverit kysyy "onko tästä tulossa vuosisadan rakkaustarina?"
Mieli ahdistuu, sillä emmä tosiaan tiedä, mä en tiedä mitä mä haluan...
Mä en tiedä uskaltaako tätä muuria laskea, sillä viimeks ku mä laskin tän mun muurin ja päästin ihmisen mun lähelle mua sattu.. mua sattu niin paljon että musta tuntu että mä kuolen..
Olenko valmis ottamaan sen riskin?
Pitäisi vaan antaa ajan näyttää,enhän mä tiedä mitä kumpikaa haluaa...
enkä mä tiedä uskallanko ottaa tätä riskiä..
Kuka mut pelastaaa jos mä menen taas rikki?
Mä pelkään, mä pelkään tunteita, mutta sehän on ollu selvää jo pitkää..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti