Oravanpyöräst pitää kuulemma päästä pois, mut välil kulkurikin haluu sade säästä pois.

Tulevaisuus pelottaa mua, oon selannu tänää opiskelupaikkoja..
Kattonu asuntoja ja ollu sitä mieltä että mä en jää tänne enää..
Otin hakuohjeista kuvan snäppii ja totesin että nytkö tää on edessä...
Olen järkyttynyt mutta onnellinen, sillä mul on oikeesti pakko mennä..
Mä oon asunnu tällä paikkakunnalla kohta 20 vuotta, mä oon kattellu tätä samaa kierrettä ja paskan puhumista liian kauan..
Kysyin parhaalta ystävältä entä jos en pääsekkää opiskelemaan mitä teen?
Hän vastasi, Menet töihin...
Siinä se etin töitä mutta toiselta paikka kunnalta, tiedän tulen varmaan saamaa vihaisia katseita kun osa ihmisistä kuule tämän. Tulen jättämään tänne rakkaita ihmisiä.. Mutta tämä paikka ahistaa mua..
Mä en jätä mulle rakkaita, mä tulen käymää mä soittelen mutta mun on pakko mennä..
Tottakai mulla on haikea mieli samaan aikaan kun olen innoissani, peloissani ja kauhuissani..

Mielessä pyörii monia kysymyksiä...
Miten mä pärjään? Onko musta asumaan yksin ja olla aikuinen?
Onko mulla rahaa elättää itteni? Onko mun perhe mun tukena?
Voinko mä jättää mun perheen? Voinko mä muuttaa vieraaseen kaupunkiin?

Mutta sisimmässäni tiedän näihin vastauksen.. Tottakai mä pärjään ja jos en pärjää niin mulla on aina paikka täällä kotona. 
Mun perhe tukee mua, mun isi on mun suurin tuki ja antaa neuvot ja tulen soittamaan kotiin varmaan päivittäin..
Mä tiedän että ihmiset vielä ymmärtää miks mun on pakko mennä, sillä tää paikka ahistaa mua, oon ollu pitkää välittämättä muitten mielipiteistä mutta silti paskan puhuminen sattuu ja se että ihan mitä vaan teen niin saan vihat niskaa ja mä olen aina sössinyt asiat, mä olen aina se syy jokaiseen juttuu..
Pelkään että jos jäään tänne.. Mä en enää kohta herää sillä tää kaupunki ja nää ihmiset syö mun voimat..
Joten älkää pyytäkö jäämää vaan yrittäkää ymmärtää että mun on pakko vaihtaa maisemaa..

~Jos vaan vahvat pysyy hengissä niin päätin et mä selviin~

En olisi vielä viikko sitten uskonut että elämä voi koetella näin paljon vielä loppuvuotena...

Olen tämän vuoden aikana kokenut paljon, on ollut naurua, iloa, surua ja kyyneleitä.

Olen särkenyt sydämeni ja huutanut että kuolen siihen kipuun, minusta on tuntunut että en pääse ikinä yli.. 

Mutta toisin kävi, ajan kanssa huomasin että minä selvisin siitä ja minä jatkoin eteenpäin vaikka jatkoimme eteenpäin ystävinä.

Vuosi on ollu rankka myös ystävyydelle, on saanut miettiä että keneen sitä luottaa..

Olen saanut uusia ystäviä jotkut vain kävivät elämässä jotkut jäi pidemmäksi aikaa.

Jotkus vanhat ystävät lähtivät pois, mutta niiden ei kai ollut tarkoitus olla pysyviä..

Parasystävä muutti 3000km päähän mutta siitäkin me selviämme. Se vahvistaa ystävyyttä❤️

Olen myös kärsinyt henkisesti että fyysisesti.. Olen ollut henkisesti loppu ja sängystä nouseminen on ollut välillä mahdotonta, mutta silti mä olen tässä. 

Koulusta sain uusia kokemuksia ja tiedän mitä haluan isona tehdä. 

Fyysisesti elämä on koetellut myös, on ollut leikkauksia, kipua ja uusien sairauksien epäilyjä.. Viimeinen vastoonkäyminen tapahtui juuri eilen na tänään kuulin huonoja uutiset.. Niistäkään kulaa ei osaa sanoa vielä mitään.. 

Mutta olin aikaisemmin murtunut ja mietin itkien että miksi minä? Miksi taas vastoinkäyminen tuli minulle? 

Mutta niinhän se on ihmiselle annetaa taakakseen niin paljon kun hän jaksaa kantaa, minusta tuntuu että taidan olla aika helvetin vahva sillä kaikki ei näistä selviäisi.. 

Mietin tänään että onko minun pakko pärjätä voisinko vain luovuttaa? 

Kunnes tajusin että mä olen selvinnyt ennenkin ja pärjännyt nauraen että kyllä tästäkin selviää.. 

Mutta yhden asian nämä vastoin käymiset opettaa, olemaan kiitollinen jokaisesta hetkestä ja jokaisesta ihmisestä.

Elämä on kaunis, elämä on kiitollisuutta.

Vaikka minunkin suusta kuuluu että elämä on paskaa niin ei se ole. 

Elämä koettelee ja heittelee mutta silti

Olen kiitollinen että olen tässä, olen kiitollinen teistä jokaisesta! 

Elämä on kärsimistä, naurua, itkua surua onnellisuutta, eritoten kiitollisuutta!

Elämä on minussa ja sinussa siksi elämä on hyvä ja kaunis ❤️

Eri linja on tähdillä ja eri auringolla, ei se ole sinun syy jos on paha olla

Pari päivää pois heinolasta ja mä olin kuin uusi ihminen..
Se paikka oli joskus mulle kun toinen koti, mutta sitten se rupes ahistaa mua, mutta nyt mä olin taas kuin kotona, ilman että muhun sattu.
Mä voin pitkästä aikaa oikeesti todella hyvin, mä pystyin nauramaa ilman että muhun sattu tai ilman että musta tuntuu että happi loppuu..
Mä pystyin hengittämään ilman sitä tunnetta että joku kuristais mua, ilman sitä tunnetta että jokainen hengenveto sattuu..
Mua ei ahdistanu, mulla oli kaikki hyvin.
Sitten tuli se päivä kun oli palattava kotiin, taas tänne ahdistavaan paikkaa..
mitä lähemmäs tulin heinolaa sitä isommaksi ahdistus kasvoi. 

Oon pitkää vaa halunnu vaipua johonki koomaa ja antaa kaikkien asioitten ja ihmisten olla,
oon väittäny pitkää että voin hyvin vaikka oikeesti jokainen hymy minkä pistän kasvoille ni sattuu..
Sattuu valehdella ihmisille, sattuuu valehdella mun parhaille ystäville..
Mutta mä en vaaan voi kertoa niille että mä oon rikki..
Joku aika sitte mun elämää tuli ihminen,en ikinä ois voinu kuvitella että just siitä ihmisestä tulee mulle tosi tärkeä..
Se ihminen sai mut tuntemaa, se sai mut hymyilee kun joka ilta ja päivä laitettii viestiä..
Parin viikon jälkeen en osannu edes käydä nukkumaan ellen ollut saanu hyvän yön viestiä..
Mä olin sitä mieltä että mä vihdoin pystyin jatkamaa elämää, heitin menneisyyden taakseni..
Ainoa mitä en voinut unohtaa oli pelko siitä että mua sattuu... ja se pelko pilasi kaiken..
Mä olen väsynyt.. Mä päätin olla taas tunteeton..
Sillä on helpompi olla tunteeton kuin tuntea sillä välttää särkyneen sydämen..
On helpompi vihata kuin rakastaa...

Nyt kun oon taaas rikki, niin kaipaan mun parasta ystävää, se löytäis just ne sopivat sanat, se tietäis miten jatkaaa.. Se tois suklaata ja naurattais mua niiin kauan ku mä voin hyvin..
Just sen takia me ollaa parhaita ystäviä, se on mun kallio joka ei horju, se on mun tuuli joka kuljettaa mua eteenpäin, se on paras ystävä, sisko ja maanpäällinen enkeli joka korjaa mut aina kuntoo!

Oon kuullu et kipu on väistämätöntä ja kärsiminen vapaaehtosta..

"En uskalla kirjottaa, entäs jos mä en osaakkaa"

Siinä se alotan keskustelun ystäväni kanssa, mistä mä edes kirjottaisin?

Kirjotaisinko mun joka päiväisestä väsymyksestä? Tai mun pahasta olosta?

Vai kirjottaisinko mä siitä mitä oon viime aikoina miettinyt, miten mun asiat on muuttunut?

Entä jos kirjottaisin kaikesta näistä? Mutta osaanko mä?

Vielä pitäisi jaksaa pariviikkoa ja tän vuoden koulu on takana päin, oikeastaa voisi kysyä mikä koulu? Sillä olen ollut työssäoppimisessa elokuusta asti.. 

Sen huomaa, sillä olen loppu, mä en jaksa mitään, mä haluan vain nukkua kaiket päivät.

Nykyään en jaksa kunnolla edes lähteä kavereitten kanssa ulos, sillä sänky houkuttelee enemmän..

Mikä mua vaivaa? tai ei mua varmaan vaivaa mikään, mutta elämän vaikeudet uuvuttaaa..

On joulukuu, joululähestyy, pitäisi ostaa joululahjat, laittaa kotia joulukuntoo..

Mutta mitä mä teeen, makaan sängyssä ja katson netflixiä..

Sillä joulu ahistaa mua.. Mä en jaksa itkeä iltaisin sitä kuinka ikävä mulla on, mä käyn haudalla itkemässä.. pahinta on että mä itken yksin.. Mä en kerro perheelle että mä ikävöin tai että suru saa mut pieniksi palasiks.. Emmä edes kerro niille että mä ahdistun joulusta.. Ei ne ymmärrä, mulle sanotaa että siitä on monta vuotta.. Ne ajattelee että mä oon liian herkkä.. Vaikka vuodet on kovettanu mua ja musta tuntuu että mä oon välillä todella sydämetön koska en osaa tuntea ni mä en ikinä ole sydämetön tai tunteeton mun perheelle tai mun rakkaille. Mä en koskaan pääse tästä surusta.

Saako joulu mut väsyneeksi? Vai mun kaverit? työt/koulu? Vai tää helvetin draama mun elämässä.. Ja tää epätietoisuus? 

Kaveri suhteet on taas muuttunu, taas joutuu miettimään että keneen sitä täällä enää voi luottaa?

Musta tuntuu että viimeaikoina on puukotettu enemmän selkää ku moniin vuosiin yhteensä..

Se ihminen joka on ollut sulle pitkää kaikki, vaikeuksista selvitty ja silti se on ollut mun elämässä aina se kenelle haluisin kertoa ilot ja surut.. Mutta mitä nyt? 

Edes me ei kaikesta selvitä..

Vaan kannetaa vihaa yllä, kun näemme toisemme pyöritämme silmiä eikä sanota sanaakaa..

Se pistää mut paskaks.. Mä haluisin että sä kertoisit mulle mitä olen tehnyt sulle?

Sä olet ollut ihminen kenestä mä en oo ikinä halunnu sanoa pahaa sanaakaa, aina puolustanu sua..

Mutta ei, sä uskot kaikkia muita paitsi mua.. ja se pistää mut paskaks..

Mutta tämä parinviikon mykkäkoulu on kyllä opettanut paljon... Sillä mä osaan jatkaa nyt elämää,

mä en enää elä miettien mitä sä ajattelet jos teen näin? 

Mä haluan olla sun kaveri sun ystävä, heittää läppää, halata sua kun mulla on paha olla.. Sillä mä en ikinä lakkaa rakastamasta sua.. Mutta mun on pakko jatkaa, mä vihdoin olen valmis katsomaan mitä elämä tuo mulle kun mä en roiku sussa ja meijän yhteisissä muistoissa..

Mä olen päässyt yli, puolen vuoden jälkeeen mä pystyn vihdoin sanoa että "mä pärjään, se selviän vaikka me ei olla enää me"

Tiedän me molemmat löydetää jokupäivä jonkun joka tekee meidät onnelliseks, molemmat voidaan jatkaa elämää..

Kun on ollut pitkään tunteeton niin ei uskalla päästää niitä tunteita..

Ehkä tapaa jonkun kivan ihmisen, viestit hänen kanssaan saa hymyn huulille ja kun ei heti kuulukkaa iskee epätoivo.. 

Sit kaverit kysyy "onko tästä tulossa vuosisadan rakkaustarina?"

Mieli ahdistuu, sillä emmä tosiaan tiedä, mä en tiedä mitä mä haluan...

Mä en tiedä uskaltaako tätä muuria laskea, sillä viimeks ku mä laskin tän mun muurin ja päästin ihmisen mun lähelle mua sattu.. mua sattu niin paljon että musta tuntu että mä kuolen..

Olenko valmis ottamaan sen riskin?

Pitäisi vaan antaa ajan näyttää,enhän mä tiedä mitä kumpikaa haluaa...

enkä mä tiedä uskallanko ottaa tätä riskiä..

Kuka mut pelastaaa jos mä menen taas rikki?

Mä pelkään, mä pelkään tunteita, mutta sehän on ollu selvää jo pitkää..

Mun kipukynnys on taivaan korkuinen ja siitä sinä ansaitset suuren kiitoksen..

Viikko on ollut kamala, suoraan sanottuna ehkä yksi kamalimmista viikoista mitä olen hetkeen kokenut..

Ensinäkin puolentoista viikon kestävä päänsärky vie voimia, työt stressaaa ja kaveri suhteet on perseelläää..

Viikon aikana on kerenny miettimää kaikenlaista kuten mitä täällä enää oikeastaan on? 

Ajatus pois pääsystä vain vahvistuu, mä tahdon pois heinolasta, haluan jonnekkin missä voin aloittaa kaiken alusta jättää heinolaan kaiken vanhan... 

Ainoastaan salilla mä pystyn voimaa hyvin, treenaan vain kovempaa ja kovempaa en anna itelleni lupaa luovuttaa.. 

Jos mä voisin niin mä tällä hetkelläkin varmaan itkisin, istun bussissa, olen menossa hyvänystävän luokse sillä juuri nyt tarvitsen häntä. 

Yritän vuodattaa kyyneliä mutta turhaan, haluaisin vain sulkea silmät ja korvat sillä en halua enää kuulla sitä mitä olen mukamas tehnyt, kuinka mä olen paha ihminen.. En halua kuulla sitä kuinka nusta puhutaan paskaa emmä vain jaksa

Pois pääsy tekisi hyvää, pois päässy hetkeksi jonnekkin kauas.. 

Niinkuin toissapäivänä kysyin äitiltä 

"Saanko äkkilähön espanjaa? Mun parasystävä tarvitsee mua" 

Oikeasti musta tuntuu että mä tarvitsen enemmän häntä kuin hän minua.. 

Mä pitkään ajattelin että en mä tarvitse apua, en halua sitä pelastus rengasta mutta juuri kun olin hyväksynyt sen niin huomasin että ei mulla enää ole ihmistä joka pelastaisi mut.. 

Tiedän että en selviä ilman tätä kyseistä ihmistä, en vain selviä vaikka on pakko.. 

Mutta joka tapauksessa, 

Tiedän että joskus mä taas pystyn hengittämää ilman että sattuuu, ilman että koskee...

Mutta en vielä, en vielä tänään tuskin vielä huomennakaan... 

Ajoin itseni nurkkaan omilla vaatimuksillani, makasin päiviä vaan lattialla tuskissani..

Mä pelkään, mä pelkään että mä poltan itteni loppuu, että kohta musta ei oo mitään jäljellä..

Haluisin jonnekki pimeesee huoneesee, itkeä ja vaikka hakata päätä seinää.

Koulu stressaa, mä tykkään tästä top jaksosta, mä haluun näyttää että musta on tähän, seurauksena on se että mä annan liikaa, mä pyrin täydellisyyteen..

Kun mä saan tästä hyvän numeron ni mä nään mun porukoitten ylpeät kasvot, ne katsoo mua ylpeänä mä tiedän.

Huhtikuussa mulla on todistus kädessä ja voin sanoo että mä pystyin pitkän matkan oon kulkenu, kyyneliä, naurua,stressiä ja luovuttamisen tunnetta.. Mutta en ikinä luovuttanut vaan mä pystyin siihen.

Mä ja mun läheiset voi olla ylpeitä musta mä tiedän sen.

Ja mä näytän kaikille paskiaisille jotka sano joskus että musta ei oo mihinkää, että hei mä pystyn mihin vain.. Toisaalta musta tuntuu että mä todistan tällä myös itelleni että mä pystyn tähän.

Mä rakastan tätä työtä vaikka se onki henkisesti raskasta ja mä oon väsynyt mutta silti mä saan iloa siitä jos päivä töissä menee hyvin. 

Mä tiedän että tää on se juttu mitä haluun tehä isona. Haluun auttaa erityislapsia etenki sellaisia jotka tarvitsevat vain aikuisen läsnä oloa jotka tarvitsevat ymmärrystä ja kuuntelijaa. 

Toivon että mä voisin olla yks niistä ihmisistä jotka edes vähän muuttaisi tätä yhteiskuntaa, että mä edes voisin auttaa niitä pieniä jotka tarvitsevat apua.
Mutta eihän tätä yhteiskuntaa yhen ihmisen voimalla pelasteta, mutta toivon että mä omalla toiminnallani voin edes vähän auttaa ja muuttaa tulevaisuutta.
Mulla on tavotteita ja unelmia, oon laittanu tavotteet korkeelle ja unelmat vielä korkeemmalle, mutta mun elämä ei oo ollut aina helppoa ja mä oon selvinyt aina nauraen vaikka oonki rypeny siellä pohjamudissa ja ollut varma että täältä ei enää nousta niin aina mulla on ollu tukiverkosto jotka on auttanu mua jaksamaan.
Tavotteet jotka on korkeella, teen töitä että saavutan sen vaikka välillä tuntuu että mä olen loppuun palannu, että mä en enää jaksa.. Mulla on suoraan sanottuna niin helvetin paha olla, tiedän että joku päivä mä hymyilen onnellisena ja kiitollisena siitä että mä selvisin ja pärjäsin.

Tällä hetkellä kun mä tätä kirjotan niin mä olen huolissani että jaksanko mä..
Entä jos taas sängystä nouseminen on maailman pahin asia ja sen etee pitää tehä töitä..
Tuleeko sillon ne mun ystävät oikeesti nostamaa mut sängystä, raahaa pihalle ja tekee musta onnellisen?
Oon puhunu mun parhaalle ystävälle parina päivänä siitä että kuinka rikki mä oikeesti olen, olen väsynyt, ja palamassa loppuuu.. Mulla on helvetin paha olla.. Kerroin kuinka mun suurin haaste on peittää se mun paha olo.. Mutta se ystävä sanoi:
"[4.11.2015, 22:45]  Et sä aina voi olla kaikkien pelastaja jos sä et anna kenenkää pelastaa sua ?? Ja sä et voi vetää selviytyjä korttii"
Yritin vielä pitkää takoa ystäväni päähän että emmä voi antaa muiden auttaa mua koska mä oon aina ollut se auttaja.. 
Mutta nyt tiedän että joskus se vahvinki tarvii auttajaa ja sitä pelastusrengasta joka estää hukkumasta.. 

Ajatuksia syksystä ja sen sekavuudesta

Alotan kirjottamisen, mä pyyhin sen pois sillä en oo tyytyväinen, kirjotan uudestaa ja taas pyyhin kunnes turhaudun ja jätän kirjottamisen..
Tätä mulle on tapahtunu parin viikona ajan, on ollu paljon mielessä mutta en tiedä, jotenki kaikki tuntuu sekavalta, kaikki mitä kirjoitan..

On lokakuu, oikea syksy on tullut, lehdet putoo puista ja on lupa vetää kumpparit jalkaa.
Pienenä rakastin juosta ja hyppiä lehtikasoissa, onko vielä se ok?
Syksy on jo pitkällä, lähden töihin niin on pariastetta pakkasta, olen kaivanut tumput ja pipon esiin.
On pimeää ja sen huomaa sillä mieli ja ajatuksetkin on masentavia, taas se syys väsymys ja ns "syysmasennus" on iskenyt.
Pitkään olen ollut tunteiden vuoristoradassa ja hammasta purren selvinyt eritilanteista, paljon draamaa joten on ollut välillä parempi vaan jäädä kotiin eikä nähdä ketään, sehän on ihan okei.
Mutta kuitenki musta tuntuu että mä oon se tukipylväs joka pitää tän kaiken kasassa, kaverit puhuu mulle, mä kuuntelen, mä sanon asiat suoraa ja välillä muidenkin puolesta, mutta niinhän se aina on ollut. Sitten mulle suututaa ja vika olikin mussa, mutta se on ihan fine, siihen mä oon tottunut.
Kun on tarpeeksi kauan on tukipylväs niin miettii miten kauan sitä jaksaa pysyy pystyssä ja pitää kaikki muutkin pystyssä? 
Entäs jos tää tukipylväs kaatuukin, kaatuuko silloin muutkin? 
Milloin ihmiset antaa mun olla mä, millon ne tajuu että mä oon väsynyt? näkee sen tekohymyn, sen surun. Voisin juosta päin seinää ja sanoa: "voin hyvin" ja kaikki uskoisi, sillä aina mä oon se joka selvii, eihän mulle oo ikinä annettu muuta vaihtoehtoa.
Milloin mä saisin hakata päätä seinäää, nyrkkiä lattiaa, huutaa ja itkeä. Olla se joka ei enää jaksakkaan. 
Se on vaikeaa, sillä ei siihen anneta lupaa, aina oletetaan että mä voin hyvin.

Mutta se että on taas se aika, kun aamulla nouseminen on vaikeaa, haluaisin vain nukkua.
Yritän välttää "mitä kuuluu tai miten menee" kysymyksiä, mutta miten siinä onnistuu? Aina joku sen kysyy. mutta kuka haluaa siihen oikeasti vastauksen?
Voisinko piilottaa itseni?
Mulla meni hyvin hetki sitten oikeastaan mulla menee nyttenki olosuhteisiin nähden, mutta ikinä ei kannata luottaa siihen että kaikki meneekin hyvin. Koska se paha olo saa susta vallan milloin vaa ja joku ilta löydät ittes lattialta, itkien ja hakkaamassa päätä seinään kysymässä itseltäsi "miten tässä taas kävi näin"