Kiitollinen, siunattu, onnellinen, matkannu tänne ohi ongelmien, mietin miten mä ansaitsin tän kaiken mitä uskalsin toivoa mä sain sen.

Sinut on hyväksytty opiskelijaksi Kaakkois-Suomen ammattikorkeakouluun Mikkelin kampukselle yhteisöpedagogikoulutukseen! Koulutus järjestetään päiväopintoina, ja tutkintonimike on yhteisöpedagogi (AMK).

24.11.2016 Heräsin ja näin sähköpostissa viestin missä luki yllä oleva teksi, mä kiljuin, huusin, itkin nauroin tärisin.
Mun suurin unelma oli toteutunu ja hysteerisenä laitoin viestiä perheelle, viestiä iskälle ja äitille espanjan lämpöö, ne soittaa mulle, mä itken ja nauran. Kuulen niiden äänestä sen ylpeyden, mä tein sen.
Mä en vieläkään oikeeen osaa kuvitella että musta tulee taas opiskelija, oon puol vuotta elämänny työttömänä ja nyt seuraavat 3.5 tuun opiskelemaan ammattikorkeessa, unelma ammattia jotta pääsen unelma työhön.
Samaan aikaa luen viestejä wapista ja sain lukea että mun uusi tuttavuus, josta on tullu muutamassa kuukaudessa mulle helvetin tärkeä ystävä, pääs myös samaan kouluun, samalle luokalle. 
Silloin päätettii että nyt repästää, ja etitää yhteinen uusi koti, alotetaa yhessä ihan uus elämä.
En ikinä oo voinu kuvitellakkaan että niin lyhyessä ajassa jostain ihmisestä jo tietää niin paljon ja sitä kuinka samanlaisia me ollaan, kuinka paljon samoja asioita me ollaa koettu. Ikuisia ystäviä? toivottavasti ♥ 

Mun muutto ja kouluun pääsy tuotti ristiriitoja monien ihmisten suhteeen, jotkut kaverit oli ylpeitä, enemmän onnellisia ku minä jos se nyt on edes mahdollista. 
Jotkut ei oikee meinannu ymmärtää miks mä haluan muuttaa pois täältä.
Jotkut ei oikein reagoinut mitenkää. Monelle se oli aika shokki.
"ei helvetti. sä muutat oikeesti, etsä saa muuttaa" toi lause ja noi sanat on sellaset mitä oon kuullu monen monta kertaa.
Mutta vaikka mua pelottaaa, vaikka mä jätän tavallaa kaiken taakse ni mä ooon onnellinen.
Mä ehkä vihdoin pystyn olee onnellinen ja elää ilman sitä joka päivästä draamaa.
Ehkä mä voin vihdoin jatkaa elämää, päästää irti niistä tunteista mitä mun ei pitäis tuntea, jatkaa elämäää. 
Tutustua uusii ihmisii, ihastua, rakastua ja nauttia elämästä täysillä,  ilman sitä kipua ja kaipuuta.

Ai mitä mä tuun kaipaamaa heinolassa ja kotona?-
Tottakai mä ihan eniten tuun kaipaamaa mun silmäteriä ja tätin suuria rakkauksia, sillä he ovat tärkein asia mun elämässä.
Mä tuun kaipaamaa mun siskon sohvaa ja niitä aikoja ku mä kinastelen mun siskon kanssa, esim siitä että kummasta isi tykkää enemmän.
Veljen vittuilua mutta sitä suojelua, niitä hetkiä ku voidaan puhua ihan kahestaa ja saan olla niin tyhmä ku mä haluan.
Tietysti mä tuun kaipaamaa äitin tekemää ruokaa, äitin valituksia siivoomisesta ja tiskikoneen täytöstä. Mutta ehkä eniten mä äitistä tuun kaipaamaan niitä keskusteluja, niitä hyviä ja huonoja keskustelua.
Tuun kaipaamaa ehkä kaikista eniten mun isin halausta, silloin ku seinät kaatuu päälle ja ku tuntuu että kaikki oikeesti romahtaaa, jotenki mun isi saa nostettua mut sieltä pohjalta ylös, pyyhkii ne kyyneleet ja keksii ratkasun tilanteesee kun tilanteesee.
Mutta myös mua pelottaaa se että muutan melkee 100 kilometrin päähän, mitä jos saan kipukohtauksen, niin pahan että mä en voi kävellä, tai kun haluun vaaa kotiin, missä on mun perhe?
Mä tuun tottakai kaipaamaa mun kavereita, vaikka ne onki välillä täysiä paskiaisia ja aiheuttaa mulle paljon mielipahaa ja paskaa oloa, mutta mähän oon niitten tukipilari, tässäki asiassa mulla on pelko? Miten ne pärjää? Yleensä suurin osa puhuu mulle, ja mä oon se joka saa vihat niskaa mutta samalla ne kaikki tunteet mitä muut vuodattaaa.
Mä tuun kaipaamaan viikonloppusia ajeluita, eritoten niitä aamuyöllä olevia kun mä istun kahdestaa autossa hyvän ystävän kanssa, me ajetaa ympäri kylää ja puhutaa, puhutaan kaikesta..
Tuun kaipaamaa mun ja mun BFF:n joka on mulle kun veli niin kahvi hetkiä, kun me joka kesä istutaaa niiden parvekkeella juoden kahvia, me puhutaan kaikesta, mitä maan ja taivaan välillä on, silloin pystyn unohtamaan kaiken muun, silloin musta tuntuu että mun paikka on siinä ja että oikeesti on ihminen joka välittää ja haluu mulle vaan hyvää, joka iloitsee mun puolesta silloin ku mä oon onnellinen vaikka asia ei ois hänestä kaikkein paras, mutta se että on onnellinen mun puolesta.
Mä tuun toisaalta kaipaamaan paljon täältä, koska oon asunu 20-vuotta täällä, mutta pois pääsy on kuitenki ollu pitkäää mielessä. 
Mä tuun myös kaipaamaa mun hetkiä hautausmaalla, ukin haudalla. Mutta myös pitkiä iltalenkkejä mun rakkaan koiran kanssa. 



Ai miks mä haluun tätä?-
Moni ei ehkä ymmärrä miks mä haluan pois, mutta tää kaupunki ja nää ihmiset jotenki ahistaa.
Mä haluun löytää onnen, päästä toteuttamaa mun unelmaa ja aloittamaa elämän puhtaalta pöydältä.
Tää on toisaalta ehkä iso riski, mutta elämässä ei selviä jos välillä ei poistu mukavuus alueelta, oishan musta kiva asuu kotona viel monen monta vuotta, eläää huoletonta elämäää. eiei, 
mun elämä on ollu huoletonta viimeks 13 vuotiaana, mutta mä oon kasvanu ja sen takii mä oon varma että mä pärjään, ja tää tulee olee parasta mitä mulle on tapahtunu pitkää aikaa. 
Tää on se juttu mitä mä haluan tehdä isona, ehkä mun oma elämä tulee aina heijastumaa mun työhön.
Mutta mun on aika kääntää uus sivu mun elämässä, päästää kaikesta menneisyydestä irti, kaikesta niistä virheistä mitä oon tehny,, kaikesta siitä surusta, rakentaa mun sydän taas ehjäksi, vaikka tuleeko se ikinä olemaan täysin ehjä, mutta ainaki se on todiste siitä että mä oon elänny enemmän ku pelänny.
Mä oon tarpeeks vahva hyväksymään mun sairauden, ja sen että se on aina osa mua, toivottavasti mä oon vielä joku päivä tarpeeks vahva elämää ilman sitä häpeän tunnetta.
Mä ehkä oikeesti löydän vielä ihmisen joka rakastaa ja hyväksyy mut tälläsenä ku mä ooon.
Mutta nyt alkaa mun uus seikkaillu ja elämää tunteiden vuoristoradassa.
Lupaan että mä en ikinä unohda sitä kuka mä oikeasti olen vaan tuun aina olemaa oma itteni.

Eihän niin suurta taakkaa olekaan ettei sitä vois puolittaa

Mun maailma romahti, mä romahin,
mun maailma ja mä menin niin tuhansii pieniin palasiin 
että musta ei varmaan koskaan tuu täysin ehjä.
Pahin painajainen ja pahin pelko on liian lähellä todellisuutta.
Kuka tässä vaiheessa jaksaa miettii tulevaisuutta tai mitä kaverit ajattelee,
Niimpä on helpompi olla saatanan kylmä ja ilkee akka kaikille,
niin ei tuu sitä että mua myöhemmin kaivattais.
Silloin kun mä eristäydyn, 
silloin ku mä joudun oottamaan ja pelkäämään pahinta.
Helpompi jäädä yksin ku nähdä ne kavereitten,
suru, huoli, pettymys, vähättely ja se että pysy positiivisena katseet.

Perheen surulliset ja pelkoa täynnä olevat katseet saa mieleni rikki.
Ne ei halua päästää musta irti, ne ei halunnu mulle tällästä elämää.
Ne on aina vaa halunnu parasta mulle, ei tätä.
Ja kyllä mä tiin että ne ottais tän pelon,surun ja kivun ittellee jos ne vaan vois,
niin paljon ne välittää.
Ja kyllä mä tiiän että ne haluis puolittaa mun surun sillä että ne on läsnä, 
mutta mä en haluu kuormittaa niitä.

Porukat ei haluu että mä muutan.
Ehkä ne pelkää että mä erkaannun ja masennun tai yritän liikaa selvitä yksin
tai ehkä niitä pelottaa päästää pieni tyttö omaa kotiin pärjäämään yksin.
Mutta toisaalta olisiko helpompi muuttaa,
koska silloin en näkisi jokainen päivä vanhempieni huolestuneita kasvoja,
että milloin tää loppuu.
Mutta kyllä mä tiedän, jos muutan ja jos mä romahan ja oon maassa,
niin ei mua kukaan muu pysty nostamaan sieltä kuin isi, 
ei kukaan pyyhi kyyneleitä niinkuin isi
Ja kukaan ei sano niin hyviä lohdutus sanoja kuin äiti, kukaan ei hymyile niinkuin äiti,
Kukaan ei rakasta niinkuin isi ja äiti.

Ehkä mulla on vaa pakottava tarve selviytyä tästä asiasta yksin,
mä en halua tuottaa pettymystä siitä
että kun mä en jaksakkaa olla reipas, mä en jaksakkaa olla vahva vaan haluisin luovuttaa.
Mä en halua että musta kannetaa huolta, on paljon muitakin huolen aiheita.
Eritoten mä en halua tuottaa surua perheelleni enempää.
6-vuoden aikana on enemmän tuntunu siltä että oisin pettymys 
kuin se että minusta oltaisi ylpeitä.
Kyllähän kaikki sen tietää että emmä tällästä elämää halunnu.
Mä halusin olla aina onnellinen prinsessa, mutta sain astetta rankemman elämän,
joka nyt vaa koettelee liian usein.
"täytyy olla lujasta luusta että selviytyy"

welcome to my life, You see it is not easy

*älä itke, älä helvetti itke, pidä tunteet sisällä, sen sä osaat* - sanon monta kertaa peräkkäin itselleni mielessä lääkärin vastaan otolla..

Oon kuullu toisaalta huonoja uutisia.. 

mä yritän, mä yritän haudata tunteet ja ymmärtää miksi mulla on kipuja..

"Onko sulla ketää ystävää kenelle sä voisit puhua, ystävää joka ymmärtää että oot kipee?" Lääkäri kysyy multa..

*älä itke, älä helvetti itke, vastaa hymyilen, älä itke* - mä taas hoen mielessäni tuota ennen kuin vastaan.

"on mulla" vastaaan, oon hetken hiljaa kunnes mä en voi pitää kyyneliä sisällä. 

mä itken ja sanon 

"on mulla ystäviä jotka ymmärtää tai no niin mä luulin, mutta taas mä oon se kuuntelija"

Lääkäri kattoo mua huolestuneena, se näkee sen monen viikkosen surun ja pahan olon mun silmissä

"Kai tiiät että sä et aina voi olla se joka kuuntelee, et varsinkaa tässä tilanteessa" lääkäri sanoo mulle ja saan aikaseks vaa lisäää kyyneliä..

"kyl mä tiiän, kyllä mä puhun mun kavereille, mutta ei ne ymmärrä tai ne ei haluu ymmärtää, välillä oon niin yksin." - mä sönkötän kyyneleet silmillä.

Puhutaa ja puhutaa, lääkäri kertoo huolensa mulle, sanoo että musta ei ooo kantamaa koko maailmaa yksin. 

Yrittää selittää että mä tarvisin jonkun jolle mä voisin puhua kaikesta, ilosta ja surusta.

"Sun ei pitäs jäädä yksin ja kantaa muitten huolia varsinkaa nyt" - Lääkäri jaksaa painostaa juuri tuota lausetta..

Mielessäni mietin mitä eroa tällä on menneisyyteen, ainahan mä oon yksin selviytyny..

Lähden lääkärin vastaan otolta, lupaan harkita hänen ehottamia asioita ja lupasin ottaa yhteyttä.

Pidätän itkua, koko auto matkan, en juuri sano sanaakaa veljelleni. 

Mietin vaa kaikkea mitä lääkäri sano, mietin kaikkia niitä paskoja uutisia mitä taas kuulin, 

mietin sitä pelkoa joka mut taas vallitsee, epätietoisuus..

Mutta tämä on mun elämä, ei se ikinä oo ollu helppoa, mutta mä ehkä selviin.

03.02.2016 päivä kun tajusin jatkaneeni elämää ja pystyin olemaan onnellinen jonkun muun kanssa

Istun yksien miettien,

muistelen kesäöitä,

niitä öitä kun istuin kuistinportailla, itkien paha oloa pois.

Sydämeni oli rikki, tuhansissa palasissa, siltä se ainakin tuntui.

Olin varma etten mä selviäisi.

Monia öitä valvoin itkien ja miettien tapaa jolla selviäisin.

Iholla arvet joska muistuttavat minua siitä,

kivusta, ahdituksesta ja rakkaudesta..

Mutta enää se rakkaus ei tee kipeää,

nyt se on muisto siitä että mä osasin rakastaa 

ja heikoimmallakaan hetkellä mä en luovuttanut.

Vaan mä selvisin.

Nousin pohjalta, vaikka olin varma että mä kuolen

"miks se on mä jonka pitää muka jaksaa"

Mä autan sua, mä kuuntelen sua, aina kun tarvit mua..

Luulin että se joskus oli molemmin puolista, mutta siihenki pettyy.

"Muhun sattuuu henkisesti ja fyysisesti" - ei vastausta

"Haluun muuttaaa, ja kuva kämpästä joka sijaitsee Hämeenlinnassa"- ei asiaa liittyvää kommenttia

Mä oon kyllästyny siihen että välitän ihmisistä enemmän ku musta välitetään.

Että mä voin olla kuin paskana tahansa, kuhan vaa muut on onnellisia

voin olla paskana, eikä kukaa välitä.. 

Ei ees kysytä mikä on?

Ei edes silloin vaikka sanoisin "hei mä oon paskana, mä oon romahtamis pisteessä"

Mä haluun oikeesti pois, hetkeks kadota etten mä tuntis tätä kipua..

Lupaan palata, silloin kun muhun ei enää satu..

vahvan tytön titteli, kunnia mutta taakka

Vahva tyttö, se joka selviää koska ei anneta lupaa luovuttaa

Monen monta kertaa kuullu "sä jos joku selviät, olet vahva ja selviytyjä

Sairaala reissut, huonot uutiset aina kuullu " Reipastyttö, urhea, vahva ihminen"

Liian usein kuullu kuinka mä selviän, 

kuinka mä olen yks vahvimmista ihmisistä ketä läheiseni tuntee.

Mulle ei oo ikinä annettu lupaa olla heikko, 

multa on odotettu selviytymistä.

Kun olen maannut sairaalassa tai kuullut huonoja uutisia..

Hetken itken  ja taas se hymy kasvoille ja taas oon se vahva tyttö.

Mä oon myös se joka välittää liikaa muista, enemmän ku musta välitettää

Mun ystävät tulee aina menee kaiken edelle, 

niitten onnellisuus menee mun onnen edelle, niin se on aina ollu.

Mä oon tuhansissa palasissa, mutta aina valmis auttamaa.

Löydän ihmisen vierelle kenestä välitän, jos se satuttaa mun ystävää ni annan olla.

niihän se on aina ollu että mun ystävien onnellisuus menee mun onnellisuuden edelle..

Ja mähän rikon kaiken mihin kosken..

Oon väsyny yrittämään, oon väsyny välittämää ihmisistä jotka ei välitä musta..

Oon tuhansissa palasissa ja kukaa ei huomaa sitä..

tyly ja kylmä ku kivi

Me ajellaa, nauretaa,jutellaa...  Yhtäkkii tulee muutaman minuutin hiljaisuus.. 
sä rikot sen hiljaisuuden ja kerrot kuinka ootte miettiny et miks mä joskus lähin tosta porukasta ja miks mä palasin..
Yritin kertoa, yritän selittää sulle kuinka paskana mä olin henkisesti, kuinka mä en jaksanu että kun jotain tapahtu ni se syy oli mussa vaikka en ois ees tienny koko asiasta mitää.
Mä en voinu vaan kertoa että sen lähellä musta tuntu että joku ois lyöny mua puukolla rintaa ja nauranu ku muhun sattu niin paljon ja loppujen lopuks mä en ees tuntenu mitää.
Mä en pystyny selittämää kuinka se koko porukka sai mut voimaa niin huonosti että musta tuntu että mulla olis ollu naru kaulalla joka kiristy kiristymistään.. 
Mä en voinu kertoa että sain loppuvuonna niiin hirveitä uutisia että ne ei ois ymmärtäny, mun piti unohtaa se, mun piti sisällistää se että pystyin olee oma itteni..

Ai miks mä palasin siihen? 
Ootteko ku huumetta, teistä on mahoton päästä eroo. 
toi kaveri porukka on mulle aivan helvetin tärkeä ja mä en tuu pääsee siitä eroo ennen ku pääsen muuttaa pois täältä.
Ehkä mä en osannu olla onnellinen ilman teitä, mutta en tiiä osaanko olla onnellinen teijän kanssa.
Mut teijän seurassa mä voin olla oma ilonen itteni, mutta toivon että joskus joku huomais että ei mullakaan ne asiat aina niin hyvin oo.. 
Mä en jaksa laitella viestiä, mä en jaksa soitella.. 
Ai mitä mä haluan? 
Mä haluisin että joku oikeeesti kattois mua silmii ja kysyis "mitä sulle oikeesti kuuluu"
kattois silmii ja näkis mun kyynelten valtameren mitä en oo vaan saanu vuodatettuuu.. Nökis sen paskan olon mistä en oo voinu puhua koska kukaaa ei oikeesti halua kuulla..
Kumpa sä edes tajuisit, sillä sä oot ollu aina joka on nähny kaiken mun läpi..
Voisitpa kertoa mulle että sä välität musta että sä pidät musta huolta ku mun jalat ei enää kanna...