Voitko sä olla mun pelastusrengas, jos tuntuu etten jaksa

Mä oon pitkään ollu kirjottamatta, vaikka musta on tuntunu, että olisi paljon asiaa. Joko mulla on ollu kiire tai mä en oo tienny miten tän alottaa. Tuntunu etten osaa kirjottaa.Tää syksy on ollu yks kiireisyyyden ja tunteiden vuoristorata.
On tapahtunut paljon, on taas joutunu miettimään mikä elämässä oikeasti on tärkeää, on juostu koulun ja töiden välissä. 
Mutta loppujen lopuks mä olin niin loppu, että mun piti oikeesti tehdä yks suurista päätöksistä, pystynkö mä käymään töissä koulun ohella. 
Mä kävin koko ajan ylikierroksilla, mulla ei ollut aikaa lepoon. Mun oli pakko vaan jaksaa ja juosta paikasta toiseen. 

Sit alko koulun kanssa kiireet, oli pakko juostan koulun jälkee, hoitamaan koulujuttuja, koulupäivä kestiki välillä melkee sen 13 tuntii päivässä. Mä päätin lopettaa työt tältä syksyltä, sillä mulla ei vain voimat ja terveys riittänyt siihe. Pelkäsin tehdä tän päätöksen, pelkäsin jättää mun työkaverit pulaan. Mutta sain pomolta ja työkavereilta täyden tuen ja mua ymmärrettiin, mua kannustettiin keskittymään vaan itseeni. Kuitenki musta tuntuu siltä, että oon vieläkin loppuun palamassa, mulla ei ole aikaa. Mä pääsen kerran 3-viikkoo käymään moikkaamassa mun porukoita, ihan vaan koska koulutehtäviä on niin paljon. 

Musta tuntuu, että mä pakotan itteni pärjäämään ja jaksamaan. En anna itelleni lupaa jäädä sänkyyn, vaikka kuinka väsyttäis ja vaikka kuinka olisin kipee. 
Onhan muillakin motivaation puutos ja jaksamisen kanssa ongelmia, tietenkin. Joten miksi mä en pärjäisi kun muutkin pärjää. 
Ainut mikä mut pitää vielä järjissäni tän kaaoksen keskellä on, se että mulla on ihana ja välittävä mies. Joka ymmärtää mua kun musta tuntuu turhalta ja kaikki ahistaa mua. Hän ymmärtää kun mä käperryn pieneksi, enkä jaksa edes liikkua vaan itken sitä kuinka oon väsynyt. Hän on siinä, hän on läsnä. 
Mua myös lohduttaa, että mulla on ystäviä jotka kannustaa mua. Jotka takoo mun päähän järkee että välillä pitää myös levätä. Mulla on on välittävä tukiverkosto. Mä en kuule haukkuja siitä, kun ei oo aikaa nähä tai kun ei ystävien kanssa saada yhteistä ajan kohtaa sopimaan, niin että me kerettäis nähä. Ekaa kertaa elämässä musta tuntuu, että mulla on oikeesti elämässä sellassia ihmisiä jotka ymmärtää. 

Teille, mun entisille "ystäville"

Valituksia valitusten perää. "Sä et pidä yhteyttä" "Et ikinä ilmota kun tuut tänne"
Mä kuulen liian usein valituksia siitä etten pidä yhteyttä.
Viime keväänä olin niin täynnä kaikkea, että mun oli pakko ottaa etäisyyttä, mun oli pakko saada miettiä ketkä teistä on mun ystäviä oikeesti.
Mä olin henkisesti ihan paskana, mä en enää jaksanu kuunnella valituksia ja petettyjä lupauksia
Menin aina paskaks kun oltiin sovittu jotain ja sit mut feidattiin, milloin mistäkin syystä, mä en ollut enää onnellinen teijän kanssa.
Suoraan sanottuna musta tuntu että te piditte mua itsestään selvyytenä ja te ette arvostanu mua.
Otin etäisyyttä ja ajattelin että se tekis hyvää ja muuttais tilannetta. Ehkä tekin vihdoin oppisitte kysymään että mitä mulle kuuluu, mutta ei teitä ei kiinnostanut edes se että olin koko kesän heinolassa.

Mä oon tehny virheitä, ja mä oon ollu välillä suoraan sanottuna ihan paska ystävä, mutta mä en oo ikinä jättäny teitä silloin ku te ootte mua tarvinu. Mutta te te jätitte mut.
Mä makasin sairaalassa hirveissä kivuissa, musta oikeesti tuntu että mä kuolen ku kipu ylty ja ylty, te osa tiesitte sen että mä olin kipeä, mutta ei , ei teitä kiinnostanut. Teistä yksikään ei kysyny multa jälkeenpäin miten sä voit.

Mä oon jo pitkää ajatellut, että mä en enää vaan pysty hengittää teidän kanssa, musta tuntuu että te poltatte mut kerta toisen jälkeen loppuu.
Kesällä luulin että olin saanu mun parhaan ystävän takas, hän tarvitsi tukea, hänen elämänsä oli pienissä palasissa. Mä istuin ja kuuntelin, mä vieläkin istuin ja autoin takas kyseisen ihmisen jaloillee. Mutta mitä sitten tapahtuu? Hän palaa vanhaa elämäänsä takaisin ja yhteydenpito loppuu. Musta tuntu ihan helvetin paskalle.
Yhden ystävän kanssa yritin korjata välejä, tein sitä vielä pitkää kesän jälkeekin, sillä olihan tuo ystävä seisonut mun vierellä mun elämän vaikeina aikoina. Mutta hän ei välittänyt, valituksia ja lisää valituksia siitä kuinka mä oon muuttunut.
Ja nyt kun olen kotona ollessani yrittänyt järjestää aikaa ja niin että nähtäiso, mutta häneltä ei viikonloppusin löydy edes tuntia siihe  että voitaisi vaihtaa kuulumiset, joten mä en enää jaksa.

Kirjotin teille jotta te ymmärtäisitte miltä musta tuntuu ja kertoakseni miten mulla menee.
Mulla menee hyvin, välillä on päiviä jolloin en jaksa nousta sängystä tai kun kipu on niin voimakas että se pistää mut heikoks.
Mutta ekaa kertaa elämässäni mä olen löytänyt mut vierelle ystäviä jotka oikeesti välittää!
Nää ihmiset on istunu mun kanssa päivystykssä, kuunnellu mun itkut ku palaan kotoa tänne, itkut sen takia miten sielä ihmiset aiheuttaa mulle pahaa oloa.
Nää ihmiset on naurannu mun kanssa vedet silmissä ja ollu onnellisia mun puolesta kun oon saanu harkkapaikan. Ekaa kertaa elämässäni musta tuntuu että mä kuulun tänne ja että mut hyväksytään sellaisena kun mä oon, eikä mun tarvi muuttua, mä saan olla rikki, mä saan olla onnellinen ja mä saan tehdä virheitä ja silti ne vaan seisoo mun vierellä.
Tänne muutto oli mun elämän parhaita päätöksiä ja mä sain alottaa elämäni ihan puhtaalta pöydältä, mun ei tarvinu pitää sitä tukihenkilön roolia enää yllä, mun ei tarvinut esittää mitää, mitä mä en ole. Mä pystyn vihdoin hengittämään ilman että mulla on narukaulassa

Mä olen nyt valmis päästämään teistä irti, mä en tarvi teitä mun elämään jos te mua siihen halua. Ystävyyden pitäisi olla molemmin puolista, mä en enää jaksa yrittää.
Mulla on muutama ihminen kotona, keneen aion jatkossakin pitää yhteyttä ja mä olen onnellinen heitä ja heistä mä pidän tuun pitämää kiinni!

sä aloit uskomaan Ja hymyillen sä kuiskaat me selvitään tästä

Kirjotin joskus siitä, että mä oon tehny itselleni suunnitelman. Mutta joku oli tehny mulle luultavasti paremman suunnitelman ku mä, että en todellakaan halunnu tällästä elämää.
Kipua, surua ja lisää epätietoa. 
Oon aina uskonu että tuolla ylhäällä on joku, joka pitää meistä huolta, mutta mun usko on horjunnu. 
enkä oikeesti ees hetki sit halunnu uskoo että tuol on joku joka pistää mut kärsimää että koko ajan uusia sairauksia ja kipuja
Ettei kenenkää ihmisen elämä pitäs olla tällästä että jos tuol on joku ni miks se ois kirjottanu mulle tälläsen elämän ja suunnitelman. 
Sit olin tuol riparilla ja joo rukoilin päivittäin. Ja yks ilta oli tosi raskasta ja tajusin että reilu puolvuotta sit mun unelma toteutu pääsin opiskelemaa ja löysin mun elämän rakkauden joka on ollu mun elämässä kohta puoli vuotta.  
Että ehkä tuolla onki joku joka välittää musta,  
vaikka tällä hetkellä koen hirveitä kipuja mahassa ja olkapäästä mut sain mun uskon toisaalta takas! Mä haluun uskoo siihen että mä oon kohta terve! 

Samalla ku sain mun uskon takas, mä tajusin, että mä teen just oikeeta juttua. 
Mä opiskelen oikeeta alaa ja mä taas muistin minkä takia mä teen tätä, mä välitän ihmisistä ja mä haluun auttaa muita.
Oli kyse sitte kavereista, perheestä, sukulaisista tai ventovieraista. 
Mä oon hyvä just siinä mitä teen. 
Mulle jäi yhet sanat mieleen "Silloin mä oisin tarvinu sut mun elämää" 
Mulle sanottii että mä osaan auttaa, mä osaan kuunnella. 
Mun nuoriso-ohjaaja rukoili mun puolesta ja rukouksessa se pyys sitä että mä muistaisin välillä olla myös se joka tarvii apua. 
Mä rupesin itkemää entistä enemmän koska mä en osaa olla se joka pyytää apua. 
Mä mielummin ite kärsin ne asiat yksin puran ajatukset kirjotukseee. 
Mutta mä taaas muistin että kuka mä ooon ja se on musta tärkeintä 

"Sä et jaksa nyt, anna hetki aikaa, tää ei kuulunut sun suunnitelmaan, miksi näin pitänyt tapahtuu,tähänkö maailmasi seisahtuu?"

Tutkimuksia, tutkimusten perää. 
"älä itke, sä et oo heikko, sä kestät, kävi miten kävi" Hoen itselleni tuttuun tapaan.
Hyppään bussii, matkalla seuraavaan lääkäriin, ja tietenkin sen jälkeen porukoille.
Isin ja äitin luo missä mun ei tarvitse puhua jos mä en halua, mutta se on paikka missä saan purkaa jokaisen ajatuksen.

Mun elämä on hyvä, mä oon onnellinen. 
Mulla on ihana perhe, jotka on läsnä mun elämässä koko ajan vaikka mä asunki muualla. 
Mulla on ihan parhaat ystävät kenee oon saanu tutustua jotka pitää mut kasassa. 
Mutta mikä parasta mulla on maailman ihanin poikaystävä joka seisoo mun vierellä, joka tietää kaiken, kelle mä voin kertoa kaiken ja se pysyy siinä vierellä. 

Mutta pitkään mä pelkäsin sitä että mikä seuraavaks romahtaa, just ku oon saanu rakennettua ittelleni hyvän elämän, just ku mä muutuin enkä anna enää kenenkää pomputtaa mua. Ni mikä seuraavaks romahtaa?

Mun terveysromahti, seuraavat kuukaudet pelätään ja toivotaav parasta, Ravataan tutkimuksissa ja yritetään pysyä vahvana. 
Mutta kun tää romahti, mua pelottaa että mitä jos mä romahan? 
En uskalla puhua asiasta kellekkään, näistä mun kaikista peloista.. "et sä oo kuolemassa" on yleinen kommentti mitä oon parinpäivän aikana kuullu. 
Siinä se.. 
Entäpäs jos selviiki jotain pahaa, entäs jos se onki jotain vakavaa?
Mä oon sekasin, mutta yritän olla että kaikki olis hyvin, yritän keskisttyä niihin pienen onnen himpuloihin, niiihin mulle rakkaisiin ihmisiin. 

Teille jotka tekevät minusta onnellisen

Teille jotka seisoo vaikeinakin aikoina vierelläni!

Olen elämäni aikana tutustunut moniin ihmisiin, mua on satutettu monia kertoja, ne eivät edes mahdu yhden käden sormiin ei vaikka laskisi varmaat mukaan. 

Mulla on ollut aikoja kun mä en oo vaan jaksanu, mua on satutettu niin paljon, mun voimat on menny. 

Mulle on huudettu, mua on syytetty asioita mitä en oo tehny, musta on puhuttu paskaa, mua on kohdeltu väärin ja mun luottamus on petetty. 

Mutta mun ympärillä on aina ollut tukiverkko joka ei oo ikinä hylänny mua, ei silloin ku sairastuin, ne on aina ollu mun tukipylväät.

Kun mun elämä on romahtanu monesti, mun vierellä on seisty, mun kyyneleet on pyyhitty. 

Kun mä oon maannu sairaala vuoteella, miettien että jaksanko mä enäää olla vahva, mun kanssa on itketty ja kirottu. Mut on nostettu sieltä pohjalta, mulle on luvattu että tästä selvitään yhdessä, että mua ei jätetä yksin. 

Mulla on aina ollut syli missä itkeä pahaoloa, aina paikka missä mä oon voinu olla oma itteni.

Joskus ku mun elämä on ollut yks iso sotku enkä tienny mitä mä haluan, mun kanssa juteltii, mua kuunneltii kun halusin kertoa mun unelmista. 

Kun mä valmistuin, kaikien niitten taistelujen jälkeen, musta oltii ylpeitä, mun puolesta on oltiin onnellisia.

Mulle sanottiin: "Me uskottiin suhun kokoajan, me tiedettiin että sä pärjäisit"

Kun mä olin vihdoin päättänyt mitä mä haluan tehdä, kun olin päättänyt uskaltaaa lähteä kohti unelmia vaikka se tarkottaisi toiselle paikkakunnalle muuttoa, mua kannustettiin jahtaamaan unelmia ja kun olin päässyt toteuttamaan unelmaani niin se ylpeys heidän silmissä, se oli jotain sellasta mitä mä en unohda koskaan. 

Kun uusi paikkakunta ei kohdellu niin hyvin aluks, pakko muuttaa suunnitelmia, mua autettii, mun puolesta oltii vihasia ja mun asiat järjesty, ne ei ois järjestyny ilman teitä. 

Nyt mä oon 100 km päästä kotona, se koti paikkakunta aina välillä ahistaa, tai ne ihmiset, ne entiset kaverit, nykyään luokittelen ne hyvänpäivän tuttaviks, mutta te aina kannustatte mua tulemaa sinne, ja teidän takia mä tulenki. Te olette mulle kaikki. 

Sinulle joka tällä hetkellä teet minun maailmastani paremman

Mun elämässä mua on satutettu, mä en uskonu enää ihmisiin, mä en uskonu että kukaan ikinä haluaisi mua.

Mutta sitten sinä, sitten sinä vain tulit elämääni, tiesin heti että olet jotain erilaista, jotain mitä olen aina halunnut. 

Mä työnsin sua aluks pois, mulla oli muuri korkeella, jottei kukaan enää ikinä satuttais mua. 

Mä en uskonut että sä pysyisit mun elämässä, mä en uskonu että joku sinunlainen voisi ikinä rakastaa minua. 

Laskin muurin, rakastuin ja nyt olet koko maailmani. 

Pelko sinun menettämisestä on jokapäiväinen, mutta mä haluan uskoa että meillä on yhteinen pitkä tulevaisuus, sillä niin paljon minä sinua rakastan ♥

En pystynyt hengittää

Tänää mä pakkailin mun tavaroita, sillä mä muutan uuteen kotiin yksin. 
Laitoin spotifystä mun parivuotta vanhan soittolistan ja kuuntelin niitä biisejä, osa oli tosi masentavia mutta mähän olin pari vuotta sitte aika paskana, mun elämässä ei tuntunu olevan ns. merkitystä näin suoraan sanottuna. 
Mutta sielä oli myös niitä biisei mitä ollaa tanssittu aamuyöllä hulluna mun kavereitten kanssa. 

Mutta yks biisi oli sellainen mistä mulle tuli fiilis kirjottaaa, se biisi on koskettanu mua monella tavalla heti kun se biisi ilmestyi. 
Musta tuntu että kun en ollu kuunnellu sitä todella pitkään aika varmaa yli 3kk ni ne sanat kolahti entistä enemmän. Paula Vesala - en pystynyt hengittää
Sehän kertoo parisuhteesta ja siitä kuinka se suhde on katastroofi .
Mulle tuli mieleen siitä muutama mun kaveri. 

"Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan ja ihan kenelle vaan, joo-o 
mä en pelkää enää mitään, en puheita, yksinäisyyttäkään.

Oli mullakin tunteet, oli mullakin sydän. ja se päättyy nyt tähän.
Oli mullakin voimaa vaan vähän, mä en oo näkymätön, mä oon hengissä vielä
Mun on pakko lähtee, sun lähellä ei vaan pystynyt hengittää" 

Siinä muutama kohta mistä tulee ainakin mielee mun entiset kaverit, nykyää ne taitaa olla enemmän hyvän päivän tuttuja. Otetaan yhteyttä silloin ku niitä huvittaa ja kun musta ei kuulu tai kun mä en kerkee nähä ni hirvee paskamyrsky edessä 
Syy miks mä halusin pois heinolasta oli just se että mä en enää vaan pystyny hengittämää siinä porukassa. 
Mä tykkään niistä ihmisistä ja ne on mulle rakkaita, mutta voimat ja mun hyvinvointi oli oikeestaan aika vaakalaudalla. 
Musta puhuttii paskaa, mä olin aina syypää jokaiseen asiaan vaikka en tienny, loppujen lopuks en ollu mistään mitään mieltä vaan sanoin että jaah, ei kuulu mulle ei mua kiinnosta

Aina kun mulle soitettiin että "mira tarvin sua" Mä aina menin.. silti sain kaiken paskan niskaa, mä opin valehtemaa muitten puolesta, osasin pitää kaiken sisällä. 
Ja sen kerran ku mä en oikeesti jaksanu, vaan otin etäisyyttä kaikkee, löysin uusia kavereita ni se paskan puhuminen vaa pahentu, miks mä oisin sitä jaksanu? 
Tai kun mulla meni paskasti ja tarvin tukee ni kuka mua autto? ei kukaan niistä..

Musta tuntu että ne ihmiset ei oikeesti ymmärtäny että mullakin oli tunteet, että mäki olin vaa ihminen. Loppujen lopuks mä taisin muuttua näkymättömäks. 

Mä tunnen nämä kadut, joka polun oon kävelly ja muistan kuinka moni on täältä lähtenyt

Joulukuun lopussa kun mun muutto uudelle paikkakunnalle lähesty ja uus elämä oli edessä.

Olin innoissani mutta samalla mua pelotti ihan kauheesti.

Olin valmis alottamaan uuden elämän ja löytämään uuden itteni, tai oikestaan muistamaa että kuka mä oon.

Mä aina sanoin, että mä pidän mun kaveri porukan kasassa, että jos mä romahan ni muutki romahtaa mukanaa. Musta tuntu että  mä olin se tukipylväs.. Ja tavallaan se vaan vahvistu. Kun mä muutin ni meijän kaveri porukka on menny palasiks, kukaan ei pidä yhteyttä keneekään. 

Muistan kun kirjotin ennen ku muutin että oon onnellinen että mä muutan, mulla on välillä järjetön koti-ikävä mutta silti oon helvetin onnellinen siitä että mä asun muualla. 

Mun pois muuton jälkee mä oikeestaan oon oppinu paljon, mä oon oppinu sen että mulla ei ollu kun muutama oikee ystävä, muutama ihminen jotka kulkee tätä polkua mun kanssa vaikka mä en ookkaa jokapäivä läsnä.

Silloin toivoin että mä oppisin laittamaan omat tarpeeni etusijalle, että mä tekisin kaikkeni että oisin onnellinen, Mun on pakko tunnustaa, mä en osaa sitä vieläkään täydellisesti mutta oon kehittyny siinä. Sillä, 

Tein ison päätöksen mun elämässä ja oikeestaan mun mielenterveys ja muutenki henkinen hyvinvointi oli aika isosti kyseessä. 

Tein päätöksen mikä oikeesti mulle oli hyväks, vaikka tiesin että joku ihminen vois pahoittaa mielen. 

Mä tiedän että tein oikeen päätöksen ja mä oikeestaan tän päätöksen jälkee oon voinukki henkisesti paljon paremmin ja mitä lähemmäs mä tuun sen päätöksen teon lopputulosta sen paremmalta musta tuntuu.

Mut vaikka mä oon osannu laittaa yhessä jutussa itteni etusijalle se ei tarkota ettenkö mä välittäis enää muista. Emmä kaikissa asioissa osaa laittaa itteeni etusijalle oikeestaan aika harvassa jutussa. Mutta mikkeliin muuton jälkeee mä oon oikeesti löytäny taas itteni ja mä taas muistan oikeesti kuka mä ooon ja mä oon onnellinen siitä!