Vuosien jälkee voin sanoa että mä selvisin

Pelkäsin päästää ketään lähelleni, sillä minua oli satutettu niin usein. 
Olin rakentanut muurin, jota kukaan ei ikinä tulisi rikkomaan.
Vaikutin ulkopuolisten silmissä tylyltä ja kylmältä, totuus oli se että se oli vain yksin suojelu mekanismi. 

Kuitenkin pari vuotta sitten elämääni tuli ihminen, joka sai sen muurin romautettua, 
pystyin olemaan hänelle täysin rehellinen kaikesta. 
Hän näki arpeni ja kerroin hänelle kipeimmätkin salaisuuteni. 
Rakastuin häneen, rakastuin häneen niin paljon että olisin ollut valmis antamaan oman henkeni.
Rakastinn häntä enemmän kuin itseäni. 
Kaiken kokemamme jälkeen rakkaus päättyi kyyneliin. 
Rakkaus sattui niin paljon, että olin valmis kuolemaan, olin varma että mä kuolen siihen suruun ja kipuun. 
En kuitenkaan antanut itselleni lupaa siihen, en antanut itselleni lupaa antaa yhden ihmisen pilata elämääni. 
Vaikka totuus on, hän pilasi sen ja hän pilasin minut. 
Nyt elämäni on pienissä palasissa, niin pienissä että en tiedä voiko minusta ikinä tulla täysin ehjää.

Kaiken tämän jälkeen, rakensin muurin uudelleen, hymyilin ihmisjoukon keskellä leveämmin kuin aurinko. 
Ettei kukaan koskaan vain näkisi sitä surua, kipua ja haurautta minusta. 
Teeskentelin kaikille voivani hyvin, sillä senhän mä osaan parhaiten. 
En antanut kyyneliän lupaa tulla, turrutin itseni. Kunnes.... 

Terveyteni petti, makasin neljä päivää sairaalassa ja ekaa kertaa eroni jälkeen romahdin pieniin palasiin jonkun muun nähden. 
Minä en vain enää pystyny olemaan vahva, minun oli vaikeaa käydä se kaikki paska läpi yksin. 
Minullahan oli aina ollut hän kenen kanssa jakaa kipukohtaukseni. 
Hän joka suuteli minua kun makasin sängyssä sikiöasennossa, kun en pystynyt liikkumaan. 
Hän kantoi minut vessaan, kun olin liian kipeä kävelemään, hän joka rakasti minua myös niinä päivinä. 
Nyt minulla ei ole enää häntä, mutta tajusin että minä en voi enää turruttaa tunteitani. 
Tajusin että minäkin olen vain ihminen, minun ei aina tarvitse olla se vahvin kaikista.

Iltaisin välttelen nukkumaan menemistä, pelkään mennä yksin nukkumaan,
kaipaan läheisyyttä, kaipaan lämpöä, kaipaan pieni suudelmia niskassa. 
Kun nukkumaan meno lähestyy, ahditus iskee ja yhtäkkiä huomaan, että kyyneleet valuvat poskiani pitkin vaikka pidän pääni pystyssä, huomaan istuvani keskellä lattiaa, enkä saa kunnolla henkeä. Mutta kello on paljon, enkä uskalla soittaa kenellekkään. Mutta lupaan itselleni kertoa romahduksestani aamulla jollekkin, mutta huomaan etten tehnyt sitä.
Lupaan itselleni antaa luvan olla heikko, lupaan kertoa parhaalle ystävälleni kaiken, kaiken siitä kuinka rikki mä olen. 

Mä olen pienissä palasissa, enkä halua ajatella tulevaisuutta. 
En halua nousta sängystä mutta minun on pakko. 
Haluan laittaa hänelle viestiä, haluan tietää onko hän yhtä rikki kuin minä, vai olenko ainoa joka kaipaa niin paljon että sattuu?
Haluan tietää, että onko hän kunnossa? pärjääkö hän? Haluan parhaan ystäväni takaisin, vaikka tiedän että meistä ei ikinä tule niin läheisiä. Haluan että hän tietää, kaipaan häntä ♥

Jos mä romahdan, jos mä annan itselleni luvan olla heikko. 
Kuka minut korjaa, kun olen valmis taas olemaan ehjä?
Haluan tietää onko joku siellä alhaalla ottamassa minut kiinni, jos mä nyt putoan? 

Sinulle ystävä, joka rakastaa minua, myös silloin kun unohdan rakastaa itseäni

Haluan kiittää sinua, että olet ollut ystäväni niin pitkään, etten edes muista kuinka tutustuimme.

Haluan kertoa sinulle, että olet parasystäväni, olet kallioni, olet todella rakas.  

Olen huono puhumaan tunteistani- mutta olen sinulle paljosta velkaa. 

Olet tehnyt näiden vuosien aikana paljon eteeni ja hyväkseni, 

olet ollut vierellä kun en ole jaksanut nousta sängystä. 

- et ole ikinä pakottanut minua pukemaan vaatteitani päälle ja nousemaan.

Olet istunut vierelläni sairaalassa kun olen juuri samana päivänä tullut leikkauksesta. - En jaksanut keskustella, mutta tulit silti, kerroit juorut ja toit lempisuklaatani.  

Olet istunut tunteja itkien vierelläni, kun sydämeni on särjetty

- et ikinä käskenyt lopettaa itkemistä. 

Kuuntelit vuosia valituksia ystävistäni, 

teet sitä kyllä vieläkin, 

mutta et ikinä ole jättänyt minua sen takia. 

Vaikka en ole kaiken tämän arvoinen ja olen ollut todella huono ystävä, et ole silti kääntänyt minulle selkääsi. Unettomina öinä olet jutellut tuntitolkulla puhelimessa kanssani ja kironnut jokaisen ääliön joka uskalsi satuttaa minua, 

Kerroit aina rohkaisevat sanat kun kuulin uuden diagnoosin, itkit kanssani jokainen kerta. Kerroit aina kuinka ylpeä olet minusta ja kuinka paljon ihailet sitä miten minä jaksan aina taistella kaikkea pahaa vastaa. Mutta totuus jos sinä ja perheeni ette olisi vetäneet minua sieltä syvimmästä pohjasta ylös, en olisi ikinä jaksanut taistella. 

Kiitos niistä kaikista kerroista, kun olet saanut minut nauramaan vaikka olen ollut tuhansissa palasissa.

Kiitos niistä kaikista kerroista kun olet nostanut minut pohjalta ylös ja luvannut että minä selviän.

Kiitos niistä kaikista kerroista, kun olet nähnyt pahan olon sisälläni, vaikka olen väittänyt olevani ok.

Kiitos niistä kaikista kerroista, kun olet liimannut minut taas ehjäksi.

Vaikka meillä on nyt 100 kilometrin välimatka, se ei poista sitä ettetkö olisi minun parasystäväni, tukeni sekä kallioni. 

Olet ärsyttävä, olet rakas, olet parasystävä! 

Olen kiitollinen sinulle kaikesta, mitä olet eteeni tehnyt! ♥

Kun oot ihmetyösi tehnyt, katoat taas varjoihin, ja vaikket enää jaksa niin sä jaksat kuitenkin

Mulla on taas pitkään tuntunut, että mun voimavarat on lopussa. 
Stressitaso on korkealla ja kalenteri täyttyy täyttymistään, minkä sille voi kun ei osaa sanoa ei. 
Jotenki musta tuntuu, että oon laminlyöny mun ystäviä, mulla ei ole enää aikaa. 
Lopetin mun työt, sillä oli pakko valita oma terveys vai työt jossa stressi taso nousi tuhanteen ja jossa mulla ei ollut aina hyvä olla.
Mä pidin mun työstäni, emmä sillä, sano että mulla ei ollu hyvä olla, mutta asiat siellä ei aina mennyt niinkuin olisi pitänyt ja työn ei pitäisi tuottaa niin paljon stressiä mitä mulle se tuotti. 

Alotin tänä keväänä kirjoittamaan opparia, pitäisi edetä, pitää tehdä kaikkensa eikä se riitä, sillä tavoite numerosta on niin korkea, koska en vain voi tyytyä vähempää. 
Opparin lisäksi mulla on monta kurssia, jossa pitää tehdä tehtävät, yksi kurssi itsenäisenä josta olen tehnyt yhen tehtävän, palautus on tän kuukauden lopussa. Miten helvetissä mä jaksan? 
Musta tuntu että oon niin väsyny kaiken kiireen keskellä, että vapaapäivät menee hujauksessa ohi sängyn pohjalla, ei ole edes jaksamista aina nähdä ystäviä. 
Sitten lähdin tämän kaiken koulustressin lisäksi mukaan hallitukseen, joten kalenteri täyttyy myös niistä hommista, sillä iso vastuu järjestää tapahtumia, mistä kaikki pitäisi. 
Kaikki pitää olla täydellistä, pitää antaa parhaansa ja enemmän. Mutta ketä tästäkin syyttää? Omaa päätä, sillä haluaan antaa vaan kaikkensa, omasta jaksamisesta huolimatta. 

Kaiken tämän keskellä, mä olen kiitollinen mun ystäville. He ovat ymmärtänyt, kun mulla ei jaksaminen riitä. Ne ei oo jättänyt mua yksin, musta tuntuu että he ovat niitä, jotka pitää mut järjissäni tämän kaiken keskellä. 
Nyt kun kirjoitan tätä, olen matkalla kotiin mun äidin ja isin luokse, pidän pienen tauon. Yritän keskittyä tentin lukemiseen, mutta olen päättänyt etten ota lukemisesta parin päivän aikana liikaa stressiä, vaan yritän kerätä akkuja, jotta mä pystyn hoitamaan seuraavat 1.5 kuukautta koulun ja kaiken suhteen kunnialla läpi. Joskus on vaan pakko ottaa stoppi ja keskittyä itseensä, vaikka musta se tuntuu itsekkäältä, mutta tiedän etten mä muuten jaksaisi. 

Parista asiasta mun täytyy olla hemmetin onnellinen, siitä että mulla on mies, joka ymmärtää kun käperryn sänkyyn pieneen kippuraan, itken, enkä pysty kävelemään kun kipukohtaus on tullut taas liiasta stressistä. Hän pussaa mua otsalle, sanoo että mä selviän, lähtee kouluu mutta tunnilla laittaa viestiä, että olenko vielä elossa, onko oloni helpottunut. Tänään mulla oli työhaastattelu, se herätti mut, toivotti tsempit, pussas mua ja lähti peleihin. Hymyilin ja mielessäni oli, että "hitto mä olen onnellinen hänestä" ♥ 

Toinen asia mistä olen tällä hetkellä erityisen onnellinen, on että olen löytänyt elämääni ystävän, emme ole tunteneet kauaa, mutta silti jaamme salaisuudet, huolet, naurut ja itkut. Kun viikkoo ei olla nähty, vaihdamme viestejä kuinka kaipaa sitä toista. Toivon että tämä on loppuelämän kestävä ystävyys. 
Olen parin viikon aikana, soittanut hänelle itkusilmässä, kertonut kuinka stressaantunut olen, kuinka mua ärsyttää ja kuinka mä olen vain väsynyt. 
Samalla kun kirjoitan tätä, haluan pahoitella hänelle, etten ole ollut se sama ystävä joka silloin kun tutustuttiin, olen ollut paljon omissa oloissani, mutta kaipaan sinua joka päivä! ♥  
Sinä olet se ihminen, jolle soittaa kun tuntuu että seinät kaatuvat päälle. 
Sinä olet se ystävä, joka nostaa mua sieltä syvimmästäkin onkalosta. 
Sinä olet se ystävä, joka on valmis hakemaan mut keskellä yötä, jos hätä iskee.
Sinä olet se ystävä, joka kertoo minulle että selviä ja joka on ylpeä minusta ja siitä että kaikesta huolimatta mä jaksan olla vahva. 
Tiedätkö mistä mä olen ylpeä? - Mä olen ylpeä susta, mä olen ylpeä siitä miten jaksat aina kannustaa, aina kuunnella ja aina nauraa ja itkeä mun kanssa. 
Olen ylpeä siitä mitä olet elämässäsi saavuttanut, vaikeudet ja taistelut, silti olet pysynyt hyvä sydämisenä ihmisenä. 
Olen ylpeä siitä, miten jaksat hoitaa koulun, halllituksen ja työt. 
Olen ylpeä siitä että olemme parhaita ystäviä ♥ 

Voitko sä olla mun pelastusrengas, jos tuntuu etten jaksa

Mä oon pitkään ollu kirjottamatta, vaikka musta on tuntunu, että olisi paljon asiaa. Joko mulla on ollu kiire tai mä en oo tienny miten tän alottaa. Tuntunu etten osaa kirjottaa.Tää syksy on ollu yks kiireisyyyden ja tunteiden vuoristorata.
On tapahtunut paljon, on taas joutunu miettimään mikä elämässä oikeasti on tärkeää, on juostu koulun ja töiden välissä. 
Mutta loppujen lopuks mä olin niin loppu, että mun piti oikeesti tehdä yks suurista päätöksistä, pystynkö mä käymään töissä koulun ohella. 
Mä kävin koko ajan ylikierroksilla, mulla ei ollut aikaa lepoon. Mun oli pakko vaan jaksaa ja juosta paikasta toiseen. 

Sit alko koulun kanssa kiireet, oli pakko juostan koulun jälkee, hoitamaan koulujuttuja, koulupäivä kestiki välillä melkee sen 13 tuntii päivässä. Mä päätin lopettaa työt tältä syksyltä, sillä mulla ei vain voimat ja terveys riittänyt siihe. Pelkäsin tehdä tän päätöksen, pelkäsin jättää mun työkaverit pulaan. Mutta sain pomolta ja työkavereilta täyden tuen ja mua ymmärrettiin, mua kannustettiin keskittymään vaan itseeni. Kuitenki musta tuntuu siltä, että oon vieläkin loppuun palamassa, mulla ei ole aikaa. Mä pääsen kerran 3-viikkoo käymään moikkaamassa mun porukoita, ihan vaan koska koulutehtäviä on niin paljon. 

Musta tuntuu, että mä pakotan itteni pärjäämään ja jaksamaan. En anna itelleni lupaa jäädä sänkyyn, vaikka kuinka väsyttäis ja vaikka kuinka olisin kipee. 
Onhan muillakin motivaation puutos ja jaksamisen kanssa ongelmia, tietenkin. Joten miksi mä en pärjäisi kun muutkin pärjää. 
Ainut mikä mut pitää vielä järjissäni tän kaaoksen keskellä on, se että mulla on ihana ja välittävä mies. Joka ymmärtää mua kun musta tuntuu turhalta ja kaikki ahistaa mua. Hän ymmärtää kun mä käperryn pieneksi, enkä jaksa edes liikkua vaan itken sitä kuinka oon väsynyt. Hän on siinä, hän on läsnä. 
Mua myös lohduttaa, että mulla on ystäviä jotka kannustaa mua. Jotka takoo mun päähän järkee että välillä pitää myös levätä. Mulla on on välittävä tukiverkosto. Mä en kuule haukkuja siitä, kun ei oo aikaa nähä tai kun ei ystävien kanssa saada yhteistä ajan kohtaa sopimaan, niin että me kerettäis nähä. Ekaa kertaa elämässä musta tuntuu, että mulla on oikeesti elämässä sellassia ihmisiä jotka ymmärtää. 

Teille, mun entisille "ystäville"

Valituksia valitusten perää. "Sä et pidä yhteyttä" "Et ikinä ilmota kun tuut tänne"
Mä kuulen liian usein valituksia siitä etten pidä yhteyttä.
Viime keväänä olin niin täynnä kaikkea, että mun oli pakko ottaa etäisyyttä, mun oli pakko saada miettiä ketkä teistä on mun ystäviä oikeesti.
Mä olin henkisesti ihan paskana, mä en enää jaksanu kuunnella valituksia ja petettyjä lupauksia
Menin aina paskaks kun oltiin sovittu jotain ja sit mut feidattiin, milloin mistäkin syystä, mä en ollut enää onnellinen teijän kanssa.
Suoraan sanottuna musta tuntu että te piditte mua itsestään selvyytenä ja te ette arvostanu mua.
Otin etäisyyttä ja ajattelin että se tekis hyvää ja muuttais tilannetta. Ehkä tekin vihdoin oppisitte kysymään että mitä mulle kuuluu, mutta ei teitä ei kiinnostanut edes se että olin koko kesän heinolassa.

Mä oon tehny virheitä, ja mä oon ollu välillä suoraan sanottuna ihan paska ystävä, mutta mä en oo ikinä jättäny teitä silloin ku te ootte mua tarvinu. Mutta te te jätitte mut.
Mä makasin sairaalassa hirveissä kivuissa, musta oikeesti tuntu että mä kuolen ku kipu ylty ja ylty, te osa tiesitte sen että mä olin kipeä, mutta ei , ei teitä kiinnostanut. Teistä yksikään ei kysyny multa jälkeenpäin miten sä voit.

Mä oon jo pitkää ajatellut, että mä en enää vaan pysty hengittää teidän kanssa, musta tuntuu että te poltatte mut kerta toisen jälkeen loppuu.
Kesällä luulin että olin saanu mun parhaan ystävän takas, hän tarvitsi tukea, hänen elämänsä oli pienissä palasissa. Mä istuin ja kuuntelin, mä vieläkin istuin ja autoin takas kyseisen ihmisen jaloillee. Mutta mitä sitten tapahtuu? Hän palaa vanhaa elämäänsä takaisin ja yhteydenpito loppuu. Musta tuntu ihan helvetin paskalle.
Yhden ystävän kanssa yritin korjata välejä, tein sitä vielä pitkää kesän jälkeekin, sillä olihan tuo ystävä seisonut mun vierellä mun elämän vaikeina aikoina. Mutta hän ei välittänyt, valituksia ja lisää valituksia siitä kuinka mä oon muuttunut.
Ja nyt kun olen kotona ollessani yrittänyt järjestää aikaa ja niin että nähtäiso, mutta häneltä ei viikonloppusin löydy edes tuntia siihe  että voitaisi vaihtaa kuulumiset, joten mä en enää jaksa.

Kirjotin teille jotta te ymmärtäisitte miltä musta tuntuu ja kertoakseni miten mulla menee.
Mulla menee hyvin, välillä on päiviä jolloin en jaksa nousta sängystä tai kun kipu on niin voimakas että se pistää mut heikoks.
Mutta ekaa kertaa elämässäni mä olen löytänyt mut vierelle ystäviä jotka oikeesti välittää!
Nää ihmiset on istunu mun kanssa päivystykssä, kuunnellu mun itkut ku palaan kotoa tänne, itkut sen takia miten sielä ihmiset aiheuttaa mulle pahaa oloa.
Nää ihmiset on naurannu mun kanssa vedet silmissä ja ollu onnellisia mun puolesta kun oon saanu harkkapaikan. Ekaa kertaa elämässäni musta tuntuu että mä kuulun tänne ja että mut hyväksytään sellaisena kun mä oon, eikä mun tarvi muuttua, mä saan olla rikki, mä saan olla onnellinen ja mä saan tehdä virheitä ja silti ne vaan seisoo mun vierellä.
Tänne muutto oli mun elämän parhaita päätöksiä ja mä sain alottaa elämäni ihan puhtaalta pöydältä, mun ei tarvinu pitää sitä tukihenkilön roolia enää yllä, mun ei tarvinut esittää mitää, mitä mä en ole. Mä pystyn vihdoin hengittämään ilman että mulla on narukaulassa

Mä olen nyt valmis päästämään teistä irti, mä en tarvi teitä mun elämään jos te mua siihen halua. Ystävyyden pitäisi olla molemmin puolista, mä en enää jaksa yrittää.
Mulla on muutama ihminen kotona, keneen aion jatkossakin pitää yhteyttä ja mä olen onnellinen heitä ja heistä mä pidän tuun pitämää kiinni!

sä aloit uskomaan Ja hymyillen sä kuiskaat me selvitään tästä

Kirjotin joskus siitä, että mä oon tehny itselleni suunnitelman. Mutta joku oli tehny mulle luultavasti paremman suunnitelman ku mä, että en todellakaan halunnu tällästä elämää.
Kipua, surua ja lisää epätietoa. 
Oon aina uskonu että tuolla ylhäällä on joku, joka pitää meistä huolta, mutta mun usko on horjunnu. 
enkä oikeesti ees hetki sit halunnu uskoo että tuol on joku joka pistää mut kärsimää että koko ajan uusia sairauksia ja kipuja
Ettei kenenkää ihmisen elämä pitäs olla tällästä että jos tuol on joku ni miks se ois kirjottanu mulle tälläsen elämän ja suunnitelman. 
Sit olin tuol riparilla ja joo rukoilin päivittäin. Ja yks ilta oli tosi raskasta ja tajusin että reilu puolvuotta sit mun unelma toteutu pääsin opiskelemaa ja löysin mun elämän rakkauden joka on ollu mun elämässä kohta puoli vuotta.  
Että ehkä tuolla onki joku joka välittää musta,  
vaikka tällä hetkellä koen hirveitä kipuja mahassa ja olkapäästä mut sain mun uskon toisaalta takas! Mä haluun uskoo siihen että mä oon kohta terve! 

Samalla ku sain mun uskon takas, mä tajusin, että mä teen just oikeeta juttua. 
Mä opiskelen oikeeta alaa ja mä taas muistin minkä takia mä teen tätä, mä välitän ihmisistä ja mä haluun auttaa muita.
Oli kyse sitte kavereista, perheestä, sukulaisista tai ventovieraista. 
Mä oon hyvä just siinä mitä teen. 
Mulle jäi yhet sanat mieleen "Silloin mä oisin tarvinu sut mun elämää" 
Mulle sanottii että mä osaan auttaa, mä osaan kuunnella. 
Mun nuoriso-ohjaaja rukoili mun puolesta ja rukouksessa se pyys sitä että mä muistaisin välillä olla myös se joka tarvii apua. 
Mä rupesin itkemää entistä enemmän koska mä en osaa olla se joka pyytää apua. 
Mä mielummin ite kärsin ne asiat yksin puran ajatukset kirjotukseee. 
Mutta mä taaas muistin että kuka mä ooon ja se on musta tärkeintä 

"Sä et jaksa nyt, anna hetki aikaa, tää ei kuulunut sun suunnitelmaan, miksi näin pitänyt tapahtuu,tähänkö maailmasi seisahtuu?"

Tutkimuksia, tutkimusten perää. 
"älä itke, sä et oo heikko, sä kestät, kävi miten kävi" Hoen itselleni tuttuun tapaan.
Hyppään bussii, matkalla seuraavaan lääkäriin, ja tietenkin sen jälkeen porukoille.
Isin ja äitin luo missä mun ei tarvitse puhua jos mä en halua, mutta se on paikka missä saan purkaa jokaisen ajatuksen.

Mun elämä on hyvä, mä oon onnellinen. 
Mulla on ihana perhe, jotka on läsnä mun elämässä koko ajan vaikka mä asunki muualla. 
Mulla on ihan parhaat ystävät kenee oon saanu tutustua jotka pitää mut kasassa. 
Mutta mikä parasta mulla on maailman ihanin poikaystävä joka seisoo mun vierellä, joka tietää kaiken, kelle mä voin kertoa kaiken ja se pysyy siinä vierellä. 

Mutta pitkään mä pelkäsin sitä että mikä seuraavaks romahtaa, just ku oon saanu rakennettua ittelleni hyvän elämän, just ku mä muutuin enkä anna enää kenenkää pomputtaa mua. Ni mikä seuraavaks romahtaa?

Mun terveysromahti, seuraavat kuukaudet pelätään ja toivotaav parasta, Ravataan tutkimuksissa ja yritetään pysyä vahvana. 
Mutta kun tää romahti, mua pelottaa että mitä jos mä romahan? 
En uskalla puhua asiasta kellekkään, näistä mun kaikista peloista.. "et sä oo kuolemassa" on yleinen kommentti mitä oon parinpäivän aikana kuullu. 
Siinä se.. 
Entäpäs jos selviiki jotain pahaa, entäs jos se onki jotain vakavaa?
Mä oon sekasin, mutta yritän olla että kaikki olis hyvin, yritän keskisttyä niihin pienen onnen himpuloihin, niiihin mulle rakkaisiin ihmisiin.