ei kukaan muu, ei kukaaan muu

Tänää kävelin metsätietä, sitä tietä mitä kuljin pienenä.
Kävin istumassa siinä isolla kivellä, missä pienenä me leikittiin sisarusten, serkkujen ja naapureiden kanssa.
Se kivi toi hyvät muistot mieleeni.
Jatkoin metsätien kävelyä kyyneleet silmillä..
Jäin seisomaan vanhan kerrostaloni takapihalle, silloin kun siinä asuin ni en voinut kuvitellakkaan että elämä voisi kohdella näin..
Silloin luulin että pahinasia maailmassa oli jos menin sovittujen rajojen yli tai sain kokeesta 6..

7- vuotta sitten muutin pois tuosta kerrostalosta,
seitsemän vuoden jälkeen olen ollut monesti valmis luovuttamaan, Olen särkenyt sydämen.. Olen kokenut paljon vastoinkäymisiä..
Kävelen metsätietä kuulokkeet korvissa juuri kun vuodatan kyyneleet,
kuulokkeista kuuluu biisi, missä lauletaan "Täytyy olla lujasta luusta, että selviytyy"
Sanat kolahti, mutta mielessäni pyöriii kysymys
"Kestänkö sen mitä vaaditaan?"

It must be true love No one else can break my heart like you...

Jokainen päivä, ilman sinua, on yks helvetin selviytymis rata.
Joka aamu mä taistelen itseni kanssa, että annanko periksi ja jään sänkyy, käperryn pieneksi ja itken koska paha olo on niin voimakas..
Menin eron jälkeen ensimmäistä kertaa kouluun, tiesin että se tulisi olemaan vaikeaa, joutuisin piilottelemaan suruani, jouduin piilottamaan mun pahan olon, sanomaan voin hyvin vaikka oikeasti haluaisin juosta pois ja kadota.
Romahdus tuli koulussa, en vain pystyny olemaan sielä, itkin koska paha olo oli niin voimakas, tuntui kun minua vedettäisi syvemmälle pohjaan..

Oikeastaan välillä haluaisin antaa pahalle ololle vallan, jäädä sänkyyn eikä liikkua minnekkään, sillon mun ei tarvisi valehdella tai näytellä hyvin voivaa.
Mutta entäs jos annan periks, se tapahtuu kerran sen jälkee se tapahtuu monta kertaa..
Pelkään että mä romahan, mitä mä silloin teen, mä romahan enkä enää jaksa nousta..
Nukun nään unta ihanaa, herään kun hymyilen mutta samalla itken, mä tajuan että se olikin vain unta. 
Emmä mitenkää voi kenellekkään selittää mitä tunnen, kukaan ei ymmärrä..
Kuulen jokapäivä samat asiat: "mira älä nyt se sattuu, mutta sä selviät" "etsä siihen kuole"
"sä pärjääät, sä selviit oot ennenki selviny"
Mun tekis mieli huutaa että mä en halua selvitä antakaa mun olla kerranki rikki, kerranki itsekäs ja olla omassa olossa, antakaa mun itkeä olla paskana, jos haluun jäädä sänkyy ni antakaa mun tehdä se.. Olen niin väsynyt..
Eräs todella hyvä ja rakas ystävä, istui torstaina ennen tunnin alkua vierelläni, istuimme koulun vieressä olevan puiston penkillä, minä itkin, minä olin vihainen, olin surullinen, olin kaikkea mahdollista, sillä olin rikki..
Ystäväni halasi minua, hän kuunteli ja välillä sanoin jotain lohduttavaa..
Sanoin ystävälleni "älä pliis sano mulle että mä selviä, sillä mä en halua kuulla sitä enää, Älä sano että kaikki järjestyy tai että löydän uuden.. Mä en halua kuulla sitä.."
Ystäväni katsoi minua, oli hetken hiljaa ja sanoi: "En mä ajatellu sanoa sulle mitää liipalaapaa mitä muut on sanonu, mä oon sun tukena, Mä en sano sulle että sä selviit tai että sun on pakko selvitä.. oot siel pohjalla niin kauan kuin sä haluat, nouset sieltä sitten ku sä olet valmis siihen sitten kun sä haluat nousta sieltä.. Ja jos sä et pysty siihen enää yksin, ni joku heittää sulle tikkaat , jos kukaan muu ei minä ainakin heitän tikkaat ja autan sut ylös sieltä"

Siinä se oli, minkä olin halunut kuulla, ensimmäistä kertaa mulle sanottiin että mä saan surra..
Mä en tiedä milloin mä olen valmis nousemaan täältä, olenkohan mä ikinä?
Tiedän vain sen että minun sydän itkee, minä itken..
Olen menettänyt uskon ihmisiin, olen särkynyt kuin lasiasfalttiin..
Millään ei ole merkitystä.. 
Jos tulisin luoksesi katsoisin sua silmiin, kertoisin kuinka paljon välitän, kuinka paljon mä vieläkin rakastan.. Lupaisin tehdä kaiken toisin, voisitko antaa mahdollisuuden ?
Voitaisiko me antaa ikinä meille ja meidän rakkaudelle uutta mahdollista?

Minä välitän ja rakastan sinua vieläkin, 

ilman sinua elämässäni ei ole järkeä, 

eikä ilman sinua millään ole mitään merkitystä... 

"et sinä tyttö rakas tähän kuole"

Mä istun bussissa, menossa lahteen vaikka tänäähän on vapaapäivä.
katson ulos bussin ikkunasta, aurinkolasit päässä ja kuulokkeet korvillani.
Eka yö 4päivää milloin olen saanut nukuttua, mutta silti olen väsynyt.
Katson ulos, tunnen ahdistuneisuutta, kipua eikä millään ole merkitystä, tai oikeastaan on..
Sillä yhdellä joka ei kuuntele eikä puhu minulle..
Olen valvonut 4yötä, ollu syömättä 5päivää tai olenhan mä hyvin vähän, sillä tuntuu että jos syön niiin oksennan..
olen itkenyt 4yötä ja 5 päivää..
Jos suoraan sanotaan en ole ikinä ollut ennen rakastunut, sillä minuun ei ole ikinä sattunut näin paljon..
En olisi ikinä voinut kuvitella että minä ja hän joudutaan tähän tilanteeseen, en tiedä erotaanko vai annetaanko anteeksi..
Mutta itseäni voi vain syyttää tästä, sillä annan kaikki hänelle anteeksi niinkuin aina ennenkin, en minä voi vihainen olla, hänen ei tarvitse pelätä että lähden sillä minä jään, aina minä jään..
Ihmiset puhuvat ja yrittävät saada päätäni sekaisin, ihmiset puuttuu asioihin mistä heidän ei tarvitse tietää mitään, he eivät tiedä mitään, he vain kuvittelevat tietävänsä..
yritän olla kuuntelematta ketään yritän selittää että haluan selvittää asiat itse..
Lauantaina menen kotiin, yritän olla normaali ja mennä vähin äänin omaahuoneeseen jossa voin itkeä, 
isi kyselee miksi tulen aikaisin kotiin, onko hänestä kuulunut mitään..
Enää en pysty olemaan normaali, suoraan sanottuna, romahan siihen paikkaa, juoksen halaamaan isiäni, juoksen hänen kainaloon, itken ja itken kunnes isi kysyy että: "mikä on"?
Pyyhin kyyneleitä mutta turhaan, yritän saada sanotuksi mikä on kunnes vihdoin saan ulos "en jaksa enää, en jaksa tätä kipua, välitän liikaa, rakastan liikaa"
Isi silittää päätäni ja sanoo "voi isin pikkutyttöä"
Soitan siskolle itkien, en pysty kävelemään, soitan häbelle että minulla on paha olla enkä enää ehkä jaksa.
Siskoni yrittää lohduttaa niinkuin aina, loppuen lopuksi naurahdan vähän ja päästän siskoni nukkumaan..
itken vielä paiskon tavaroita seinää, sydän hakkaa eikä jalat kanna.
vihdoin rauhoitun ja menen takaisin alas, vietän illan isin ja äitin kanssa, yritämme puhua jostain muusta..
Sunnuntaina tulen kotiin parhaan ystäväni luota, istun olohuoneessa isi kysyy kuulumiseni..
Kerron isille rehellisesti kuinka minuun sattuu, puhumme ja puhumme kunnes silmistäni valuu taaas kyyneleet eikö siitä tule loppua..
Menen keittiöön vaikka eihän minulla sinne mitään asiaa oikeastaan ole..
Kuulen kun isi sanoo: "voi pientä sitä se ensirakkaus on"
Rupean itkemään entistä enemmän ja ensikertaa sanon sen ääneen isille oikeastaan huudan sen hänelle "kuolen tähän kipuu, en vain jaksa enää"
Isin silmistä näkyy suru, eihän ole ikinä nähnyt minua niin rikki..
Hän sanoo rauhallisesti "et sinä tyttö rakas tähän kuole"

oot kaikki mitä tarvitsen ja enemmän..

Jos voisin rakentaa aikakoneen, rakentaisin sellasen.
Sillä mä palaan aikaaa, milloin suhun rakastuin.. Ei en mä vaihtais mitään pois.
Mutta tekisin kaikki toisin, en olisi se kylmä ämmä mistä mä sua varoitin ennen kun sä sanoit että rakastat..
Mä muuttuisin sun vuoks, niinhän mä yritin. Yritin olla sulle kaikkea sitä mitä joku sunlainen ansaitsee. Yritin olla se paras asia sun elämässä...
Ja kai mä olinki, tai ainakin hetkellisesti.. Kunnes kaikki muuttu, sä et halua mua enää.
Mä en tiedä mitä oon tehnyt väärin kai mä kaiken, mutta toivon että suostuisit edes puhumaan mulle, toivon että sä ymmärtäisit, antaisit mun selittäää. Kertoa kuinka paljon mä sua rakastan..
Jos sä haluat tän lopettaaa, niin mä ymmärrän, ymmärrän jos tää ei ooo enää sitä mitä sä halusit sen olevan. Ymmärrän sua, mutta ymmärrä säkin mua, yritä edes ymmärtää että olen yrittänyt suojella itseäni tällä mun käytöksellä, mä pelkäsin että entä jos sä joku päivä et enäää nääkkää mussa ihmistä jota rakastat...
Niinkun oot tainu jo nähdä, jos et rakasta niin kerro se mulle. Helvetti sano se mulle.
Satuta, revi mut kappaleiks, riko mut, tiputa mut sinne pohjalle... Mutta älä anna mulle toiveita yhteisestä tulevaisuudesta jos sä tiedät että sitä ei ole..

Silloin kun me ruvettii seurustelemaan, mä näin sun silmistä sen onnellisuuden ja sen miten katoit mua, sä oikeasti rakastit mua, sä sait mut uskomaan että rakkaus voittaa.
Pitkän kestäneen pelon jälkee mä annoin itteni tuntea, mä annoin itteni rakastua suhun..
Mutta en mä jaksa tätä riitelyä ja kylmiä välejä... 
Haluan käpertyä sun kainaloo, halata ja suudella sua, nukahtaa sun vieree, herätä aamulla sun vierestä ja sun hymyy.
Sä oot se syy miksi mä aamulla nousen enkä jää sängyn vangiks..
Sä saat mut onnelliseks, teet musta kokonaisen.. mitä mulle jää jos sä mut jätät?
Sä et taida jätkä tajuta että mä rakastan sua enemmän ku mitää muuta.