"et sinä tyttö rakas tähän kuole"

Mä istun bussissa, menossa lahteen vaikka tänäähän on vapaapäivä.
katson ulos bussin ikkunasta, aurinkolasit päässä ja kuulokkeet korvillani.
Eka yö 4päivää milloin olen saanut nukuttua, mutta silti olen väsynyt.
Katson ulos, tunnen ahdistuneisuutta, kipua eikä millään ole merkitystä, tai oikeastaan on..
Sillä yhdellä joka ei kuuntele eikä puhu minulle..
Olen valvonut 4yötä, ollu syömättä 5päivää tai olenhan mä hyvin vähän, sillä tuntuu että jos syön niiin oksennan..
olen itkenyt 4yötä ja 5 päivää..
Jos suoraan sanotaan en ole ikinä ollut ennen rakastunut, sillä minuun ei ole ikinä sattunut näin paljon..
En olisi ikinä voinut kuvitella että minä ja hän joudutaan tähän tilanteeseen, en tiedä erotaanko vai annetaanko anteeksi..
Mutta itseäni voi vain syyttää tästä, sillä annan kaikki hänelle anteeksi niinkuin aina ennenkin, en minä voi vihainen olla, hänen ei tarvitse pelätä että lähden sillä minä jään, aina minä jään..
Ihmiset puhuvat ja yrittävät saada päätäni sekaisin, ihmiset puuttuu asioihin mistä heidän ei tarvitse tietää mitään, he eivät tiedä mitään, he vain kuvittelevat tietävänsä..
yritän olla kuuntelematta ketään yritän selittää että haluan selvittää asiat itse..
Lauantaina menen kotiin, yritän olla normaali ja mennä vähin äänin omaahuoneeseen jossa voin itkeä, 
isi kyselee miksi tulen aikaisin kotiin, onko hänestä kuulunut mitään..
Enää en pysty olemaan normaali, suoraan sanottuna, romahan siihen paikkaa, juoksen halaamaan isiäni, juoksen hänen kainaloon, itken ja itken kunnes isi kysyy että: "mikä on"?
Pyyhin kyyneleitä mutta turhaan, yritän saada sanotuksi mikä on kunnes vihdoin saan ulos "en jaksa enää, en jaksa tätä kipua, välitän liikaa, rakastan liikaa"
Isi silittää päätäni ja sanoo "voi isin pikkutyttöä"
Soitan siskolle itkien, en pysty kävelemään, soitan häbelle että minulla on paha olla enkä enää ehkä jaksa.
Siskoni yrittää lohduttaa niinkuin aina, loppuen lopuksi naurahdan vähän ja päästän siskoni nukkumaan..
itken vielä paiskon tavaroita seinää, sydän hakkaa eikä jalat kanna.
vihdoin rauhoitun ja menen takaisin alas, vietän illan isin ja äitin kanssa, yritämme puhua jostain muusta..
Sunnuntaina tulen kotiin parhaan ystäväni luota, istun olohuoneessa isi kysyy kuulumiseni..
Kerron isille rehellisesti kuinka minuun sattuu, puhumme ja puhumme kunnes silmistäni valuu taaas kyyneleet eikö siitä tule loppua..
Menen keittiöön vaikka eihän minulla sinne mitään asiaa oikeastaan ole..
Kuulen kun isi sanoo: "voi pientä sitä se ensirakkaus on"
Rupean itkemään entistä enemmän ja ensikertaa sanon sen ääneen isille oikeastaan huudan sen hänelle "kuolen tähän kipuu, en vain jaksa enää"
Isin silmistä näkyy suru, eihän ole ikinä nähnyt minua niin rikki..
Hän sanoo rauhallisesti "et sinä tyttö rakas tähän kuole"