"Tanssi niinkun kukaan ei kattois, niinku sua ei sattuis"

Kävellää, nauretaa, jutellaaa, puhutaaan viikonlopusta, puhutaaan eilisestä puhutaan kaikesta.
Eli ihan perus settiä, niin me tehäää aina, mutta kun me lähetää erisuuntii ni miks mulle iskee ahdistus.
Mä rupeen ajattelemaan juuri käytyjä keskusteluja..
Kun on puol vuotta ollu jonkun kanssa ku paita ja perse, aina oltu tukena, on itketty, naurettu, ryypätty, suututtu, huudettu jopa oksennettu yhdessä niin tottakai siitä ihmisestä tulee sulle aivan vitun tärkeee.

Enää reilu pari viikkoo mulla on pääsykokeet Mikkelii, ekaa kertaa mua rupee ahistaa se että mä saatan oikeesti lähteä tältä paikkakunnalta, enkä sano sillä ettenkö mä sitä haluis. Sehän on ollu mun pelastus pitkää ajatus siitä että pääsen pois täältä. Missä sitten mättää?
Rupesin ajattelemaaa että me erotaa mun parhaitten kavereitten kaaa.
Yks lähteee todennäkösesti Stadii opiskeleee ja toinen jää Heinolaaa.
Eniten mua pelottaa ajatus että tää yhteys ja tää ystävyys pikkuhiljaa rupee hiipumaaan.
Tottakai mä tiiän että me nähäää usein me nähää melkeee joka viikonloppu, mutta entä sitten ku ne näkemiset harveneee, kaikille tulee uudet kaverit ja uudet ihmiset elämää. Kestetääkö me se?

Sit mua kotiin kävellessä nauratti mutta samalla mietitytti kaverin kanssa käyty keskustelu seurustelusta..
Mä yritän välttää kaikkia mahollisia tunteita, mä en haluu tunteita, mä en haluu kiintyä keneekään. Musta ei vaan oo siihen. En ainakaa nyt. 
Puhuttii siitä kuinka meitä kumpaaki ahistaa sitoutua johonki ihmisee. 
Kaverini kertoi ettei tiedä mitä tehdä jos hänestä ja eräästä tulisi jotain, voisiko se toimia? Mitä se eräs haluaa? Mitä kaveri haluaa? Häntä ahistaa, ehkä ikäero mikä on toisaalta aika iso mutta toisaalta en tiiä..
Heitin sitten vitsiä siinä että, ethän sä nyt voi ruveta seurustelemaan mähän menetän mun luotto bilemuijan. 
Kaveri naurahti ja oli sillee ja vitut.
Rupesin kertomaa että sitten tuleee rauhalliset koti-illat, ettei enää lähetäkkää bilettäää vaan mun pitää ryypätä yksin. Sitten niitä harvoja kertoja ku päästää yhessä baarii, ni jää jatkot ku pitää mennä oman kullan vieree nukkumaa ja kohta huomaatkin että oot paksuna ja musta tulee kummi ja sitten onki häät. 
kaveri nauraa ja sanoo että aika kaukaa haettu. Hiljaa mielessäni mietin että parin vuoden pääästä tuleeko meijän elämä oikeesti olemaa tollasta? 
Onneks se ei oo vielä edessä, sillä enhän mä oo kiinnostunut kenestäkää.

Samalla mua pelottaa ja ahistaa, oonko mä ikinä valmis?
Oonko valmis ikinä laskemaaa tätä muuria ja tuntemaa?
Nyt kuitenki haluun olla nuori ja vapaa, kattooo mitä elämä tuo tullessaa, pitää silmiä kiinni, huutaaa ja tanssia niinku kukaaa ei kattois ja kun muhun ei sattuis tai mua ei ois koskaan satutettu! Elää niinkun päivä olis viiminen!

"Sä oot frendies olkapää, tukipilari ei tunteile"

Väsyttää, ahistaa, ei kiinnosta, mut sit jonain päivänä onki hyvä olo.
Ajatukset on niin ristiriidassa, mutta sen mä osasin jo arvatakki, ku miettii mitä kaikkea tässä muutaman kuukauden sisällä on tapahtunu..
Voin näyttää ulospäin voivan hyvin mutta en uskalla näyttää tunteita.
Alkuvuodesta mä halusin uskoa siihen että mulla on viel kesällä ihminen joka rakastais mua,mun ei tarvis pelätä että romahan koska silloin mulla oli kaikki hyvin. Mun ei tarvinu miettii että entäs jos palataan siihen pisteeseen että mä en omista tunteita tai mun asenne on "millään ei oo mitää väliä"
Mut mä menetin sen ihmisen joka teki musta paremman, sen seurassa mä uskalsin olla onnellinen, oma itteni.. 
Mutta asiat menee välillä niiin mikään ei kestä ikuisesti.
Nyt ollaa siinä pisteessä että, mä oon taas se tunteeton, millään ei oo mitään väliä, tekohymy naamalle ja päälle esitys että kaikki on hyvin.
Mä osaan näytellä että kaikki on hyvin, mä osaan peittää tunteeeni jos mä oikeesti haluun, sen takia mun kaverit ei sitä tajua. 

Viikonloppuna tuli taas niin paljon paskaa niskaa että mä oikeesti mietin että eikö ihmiset tajuu mitä oon niitten eteen tehny.
Pyysin mun hyvältä kaverilta kyytii pari kertaa samana päivänä, se veti ihan hirveet kilarit siitä että mä oon aina kyytiä vailla, tai että en nää muuten ku tupakan verran, että mulla on uudet kaverit ni en tee niitten kanssa mitää ja sama koskee kuulema sen tyttöystävää..
Siinä vaiheessa mulla kilahti.. Mä sanoin kaikki mitä ajattelen..
Ensin siitä etten todellakaan oo kysynyt kyytiä pitkää aikaaa ennen lauantaita, toinen oli että mä en vietä aikaa niittenkaaa, yleensä se menee niin että mä otan yhteyttä, mä sentää pyydän niitä tupakalle että nähdään edes sen 5 minuutin ajan. Eniten mua suututti että se kehtas sanoa mulle että sama koskee sen tyttöystävää, etten pidä siihenkää yhteyttä. Koska se että mä saatanan perua omat menot sen takia että voin viettää tän ihmisen kanssa aikaaa, lähen sen kaa vaikka pitäs olla kotona ettei se romaha koska sen poikaystävä on intissä, mä laitan viestiä ja kyselen et tehääkö jotain mutta vissiin se ei riitä.. Jos viikkoo en oo laittanu viestiä koska mulla ei oo kertakaikkiaan ollu aikaa eikä voimia pitää keneekää yhteyttä.
Se että mua ei kiinnosta nousta sängystä, mua ahistaa jutella ihmisille en mä silloin laita viestiä ite..
Tottakai mä vastaan viesteihin jos mulle niitä laitetaa mutta mä en ite ole viikkoon  jaksanu ottaa yhteyttä itse..

Mutta mun kaverit on tottunu visssiin siihen että mä pidän kaiken kasassa, mä teen aina virheet ne ei tee koskaa. Mä jaksan ottaa yhteyttä, mulle on ok että mun feidataaa, mutta kun ite teen sen pari kertaaa niii mä saan vihat..
Jotkut ihmiset ei vaan ymmärrä että mäkään en jaksa aina, tai sitä että jos musta ei kuuluu mitään, niin siihen on ehkä syy ja mullekkin voi niitä viestei lähettää..
Oon niin väsyny, haluisin vaa hetkeks jonnekki missä voin kirota maailman ja olla ilman kusipäisiä ihmisiä.. OON NIIN LOPPU!

"ja vaikka väkisin ja vaikka väkisin, sä käynnistäisit mun sydämen"

Tänää on äitienpäivä, mä taas alotin kyselemään mun äitiltä varmaa kuukaus sitten että mitä hän haluaa lahjaksi, vaikka osasin jo olettaaa vastauksen. "Emmä tarvi mitää"
Se on joka vuotinen vastaus, oli kyse synttäreistä, äitienpäivästä tai joulusta.
Mun äitillä on oikeestaa kaikkea ja joka vuos mä oon keksiny jotain turhanpäivästä, nyt mä en jaksanu edes yrittää keksiä, sanoinkin mun äitille että "et saa sitten oikeesti mitää"
Kunnes yks yö mun päähän tuli ajatus.. Ajatus siitä että mä pidän äitiä itsestään selvyytenä, sitä että kyllä mun äiti jaksaa, enkä aina edes muista kiittää siitä mitä se mun etee tekee!
Niinpä ajattelin kirjottaa, kirjottaaa mun äitistä ja siitä kuinka kiitollinen mä oon hänelle ja hänestä♥

Harvemmin ajatellaan mistä kaikesta äitille voi olla kiitollinen, mutta äitille pitäisi olla kiitollinen jokaisesta asiasta. 
Äiti kantaa sua 9kk ja sen jälkee sillä alkaa loppuelämän ajan kestävä kokopäivä työ.
Äiti on valvonnu öitä, silloin kun mä en ole nukkunut.
Äiti on liimannu polveen laastarin ja puhaltanu.
Muistan kun olin ala-asteella ja mua kiusattiin, niin mun äiti oli aina valmis puolustamaan.
Muistan sen kerran ku mulle ja mun lapsuus ajan parhaalle ystävälle ja äitin todella hyvän ystävän lapselle tuli niin paha riita että siihen tarvittiin selvittelyä. Mun äiti puolusti mua loppuun asti ja menetti ystävänsä. KIITOS ÄITI kun olet aina pistänyt minut etusijalle.

Äiti on tukenu mua monessa asiassa, mun sairastumisessa, kannusti kun en päässyt opiskelemaan ekalla yrittämällä.
Pessy mun vaatteet, ruokkinu mut. Oon jo 20-vuotta ei mun äitin enää perjaatteessa tarvis kantaa huolta, se vois pistää mut ite tekee ruokani mutta ei, mun äiti huolehtii aina! KIITOS ÄITI!

Äiti jaksaa aina "valittaa" siitä tiskikoneen täytöstö ja siitä kuinka pöytien pyyhkiminen kuuluu tiskivuoroon, siitä kuinka hän hoitaaa mun koiran, välillä mä vaan nauran enkä ota tosissaan.
Mutta KIITOS ÄITI! kun jaksat sanoa monesta asiasta moneen kertaa.

Muistan monet sairaala reissut, muistan jopa sen kun sairastuin, ei se ollut todellakaan helppo paikka, mutta silti äiti piti kaiken kasassa.
Silloin kun isi sairastu, äiti piti perheen kasassa lapset ja iskän. 
Kun en voinu syödä juuri mitään muuta kun puuroa, niin äiti väsäs päivittäin eri puuroja, äiti piti kaiken kasassa, 
Muistan viimevuoden lopulla, jouduin sairaalaan ja mietittin kuka mun kanssa lähtee, äitiä väsytti kamalasti eikä hän olisi jaksanu, Sanoinkin että voin mennä yksin, mutta äiti lähti väsyneenäki mun mukaan, istu siellä niin kauan kunnes saatii tietää että joudun jäämään yöksi.
Kun seuraavana päivänä sain tietää mikä mulla oli, soitin itkien äitille, en saanut kunnolla henkeä kun romahin puhelimeen muistan äitin äänen elävästi ja sen kuinka hän sanoi vaan " voi helvetti, joko tää paska riittäis" en tienyt itkikö äiti puhelimessa, mutta äiti jaksoi silti tsempata mua eteenpäin.♥ KIITOS ÄITI, kun olet ollut tuki pylväs kun olen meinanut romahtaa ja vajotta pohjalle.

Mä oon pitäny Äitiä itsestään selvyytenä, sen että kyllä mun äiti selvii ja kyllä äiti huolehtii, en edes muista kiittää äitiä.
Äiti on luopunut munki takia paljosta, silti mä unohdan kiittää.
Äiti korjaa rikkinäisen sydämen, halaaa, tukee ja kuuntelee, äiti antaa viisaat neuvot.
Äiti on SUPERNAINEN♥ 

Kiitos äiti, kun olet jaksanut huolehtia, olet kantanut huolta ja olet valmis tekemään eteeni mitä vain♥ Se on se meijän äiti joka selviää kyl kaikesta.

Muistathan rakastaa minua, silloin kun unohdan rakastaa itseäni?

Mulla on ollu taas jonkin aikaa sellanen fiilis ettei mua oikeestaan kiinnosta mikään, mä en jaksa tai halua nähä ketään.
Ja torstai iltana tää fiilis vaa paheni, mä en halunnu kertoa kenellekkää mikä mulla on tai miks mua ei kiinnosta lähteä salille..
Lopulta se mun olo kävi niiin väsyneeks että yritin kertoa hyvälle ystävlle siitä, mutta jotenki musta tuntu ettei se ollut sama asia tai että ehkä hän ei vaan ymmärrä että kun ei kiinnosta niin siihen tilanteeseen on todella vaikea pystya vaikuttamaan.
Sitten mun oli pakko laittaa viestiä mun lapsuuden ystävälle joka oli nähny tän mun tilanteen viime kesän.. Laitoin vaan viestin että "auta mua"..
Auttohan se osittain mutta silti mulle tuli kamala ahdistus, kertohan hän ettei mun aina tarvi pärjätä ja aina ei tarvi olla se vahvin.. mutta ei mulle anneta lupaa muuhunkaa..
Sit laiteltii viestiä mun parhaan ystävän kanssa, suunniteltii että voitas viettää päivä kahestaa, lähtee kiertää päijänne yms.

Lähettiii eilen joskus ennen klo. 17. Eka heinolasta lusin kautta hartolaan, me naurettii ja laulettii, napsittiii kuvii ja oltii ilosia.
Hartolasta sysmää ja meno jatku samanlaisena. aidosti onnellisena.
Sysmästä, asikkalaaan ja vääksyyn ja vääksyssä piti nopeasti moikata kaveria mutta se nopeasti moikkaaminen kesti melkeen sen 45 min. 
Siinä me seisottii ja juteltii kaikki porukassa ja naurettiii, silloinkin mä olin onnellinen.
Vääksystä vierumäelle, kahville ja syömää. Viekin kohalla kumpikaan ei halunnuu vielä kotiin, mä tiesin että jos meen kotiin niin katon koko loppu illan netflixiä ja ystävä tiesi jos hän menee kotii niin hän joisi, joten matka jatku.
Vierumäeltä jaalaa, jaalasta kuusaalle.. 
sillä matkalla avasin ensimmäisen kerran suuni vakavista asioista, kerroin mun kun mikään ei kiinnosta fiiliksestä, kerroin mun ahdistuksesta.. kerroin kuinka mä oikeesti ooon rikki, ja kuinka mä pelkäsin että mä romahtaisin. Mutta kun saatii puhuttua, puhuttiin siitä että mikä siinä on että me ollaan aina ne joitten pitää pärjätä, meille ei ikinä anneta lupaaa olla heikkoja, koska ollaa ennenki selviydytty.
Nyt voin sanoa että toi reissu ja toi ystävä sai mun olon paremmaks ja mä taas oon aidosti ONNELLINEN!

Kyynelvirta kai kaiken puhdistaa..

"Mun pitää varmaa laittaa sille yhelle viestiä"

Saan tappavan katseeen, vältän sun katsetta ja vastaan ennen ku kerkeet kysymää "nii pitäs varmaa puhua asiat selväks ni voisin ehkä joku päivä jatkaa elämää jonkun muun kanssa"

Katoit taas mua kysyvästi ja sanot "muista asiat että asiat ei mee miesten kanssa aina niinku haluu.. Tai no sun kohalla, sä saat kaiken mitä haluut"

Mua hymyilytti mutta mietin noita sanoja pitkää, mietin illalla, yöllä, jopa mun tärkeässä kokeessa..

Ehkä se kuuluu mun perus sana varastoo "saan kaiken mitä haluun"

Mutta emmä saaa, tai emmä usko, koska en uskalla yrittäää.. Haluisin hänet takas toisaalta, toisaalta en tiiä uskallanko ikinä enää luottaa häneen.. 

Se satutti mua vaikka mä en ikinä sitä kenellekkäään myöntänyt.. Mähän oon mä enhän mä voi näyttäää sitä että mulla on joku tai että muhun sattuuu.. Eihän se käy, ei siihen anneta ikinä lupaaa! 

Mut jos mä saisin hänet takas, mä lupaisin tehä kaiken toisin, lupaisin rakastaa pelkäämättä, pitää kiinni loppuun asti, kun ei nähdä nii kertoo kuinka ikävöin, kertoo huonojen päivien syyyt.. 

Mutta "Annan meille vapauden tuntea ja jatkaa, kuin mitään ei ois koskaan ollutkaan

Jos vain lasket minut irti niin nyt ja aina lupaan rakastaa sinua"