Kävellää, nauretaa, jutellaaa, puhutaaan viikonlopusta, puhutaaan eilisestä puhutaan kaikesta.
Eli ihan perus settiä, niin me tehäää aina, mutta kun me lähetää erisuuntii ni miks mulle iskee ahdistus.
Mä rupeen ajattelemaan juuri käytyjä keskusteluja..
Kun on puol vuotta ollu jonkun kanssa ku paita ja perse, aina oltu tukena, on itketty, naurettu, ryypätty, suututtu, huudettu jopa oksennettu yhdessä niin tottakai siitä ihmisestä tulee sulle aivan vitun tärkeee.
Enää reilu pari viikkoo mulla on pääsykokeet Mikkelii, ekaa kertaa mua rupee ahistaa se että mä saatan oikeesti lähteä tältä paikkakunnalta, enkä sano sillä ettenkö mä sitä haluis. Sehän on ollu mun pelastus pitkää ajatus siitä että pääsen pois täältä. Missä sitten mättää?
Rupesin ajattelemaaa että me erotaa mun parhaitten kavereitten kaaa.
Yks lähteee todennäkösesti Stadii opiskeleee ja toinen jää Heinolaaa.
Eniten mua pelottaa ajatus että tää yhteys ja tää ystävyys pikkuhiljaa rupee hiipumaaan.
Tottakai mä tiiän että me nähäää usein me nähää melkeee joka viikonloppu, mutta entä sitten ku ne näkemiset harveneee, kaikille tulee uudet kaverit ja uudet ihmiset elämää. Kestetääkö me se?
Sit mua kotiin kävellessä nauratti mutta samalla mietitytti kaverin kanssa käyty keskustelu seurustelusta..
Mä yritän välttää kaikkia mahollisia tunteita, mä en haluu tunteita, mä en haluu kiintyä keneekään. Musta ei vaan oo siihen. En ainakaa nyt.
Puhuttii siitä kuinka meitä kumpaaki ahistaa sitoutua johonki ihmisee.
Kaverini kertoi ettei tiedä mitä tehdä jos hänestä ja eräästä tulisi jotain, voisiko se toimia? Mitä se eräs haluaa? Mitä kaveri haluaa? Häntä ahistaa, ehkä ikäero mikä on toisaalta aika iso mutta toisaalta en tiiä..
Heitin sitten vitsiä siinä että, ethän sä nyt voi ruveta seurustelemaan mähän menetän mun luotto bilemuijan.
Kaveri naurahti ja oli sillee ja vitut.
Rupesin kertomaa että sitten tuleee rauhalliset koti-illat, ettei enää lähetäkkää bilettäää vaan mun pitää ryypätä yksin. Sitten niitä harvoja kertoja ku päästää yhessä baarii, ni jää jatkot ku pitää mennä oman kullan vieree nukkumaa ja kohta huomaatkin että oot paksuna ja musta tulee kummi ja sitten onki häät.
kaveri nauraa ja sanoo että aika kaukaa haettu. Hiljaa mielessäni mietin että parin vuoden pääästä tuleeko meijän elämä oikeesti olemaa tollasta?
Onneks se ei oo vielä edessä, sillä enhän mä oo kiinnostunut kenestäkää.
Samalla mua pelottaa ja ahistaa, oonko mä ikinä valmis?
Oonko valmis ikinä laskemaaa tätä muuria ja tuntemaa?
Nyt kuitenki haluun olla nuori ja vapaa, kattooo mitä elämä tuo tullessaa, pitää silmiä kiinni, huutaaa ja tanssia niinku kukaaa ei kattois ja kun muhun ei sattuis tai mua ei ois koskaan satutettu! Elää niinkun päivä olis viiminen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti