~Jos vaan vahvat pysyy hengissä niin päätin et mä selviin~

En olisi vielä viikko sitten uskonut että elämä voi koetella näin paljon vielä loppuvuotena...

Olen tämän vuoden aikana kokenut paljon, on ollut naurua, iloa, surua ja kyyneleitä.

Olen särkenyt sydämeni ja huutanut että kuolen siihen kipuun, minusta on tuntunut että en pääse ikinä yli.. 

Mutta toisin kävi, ajan kanssa huomasin että minä selvisin siitä ja minä jatkoin eteenpäin vaikka jatkoimme eteenpäin ystävinä.

Vuosi on ollu rankka myös ystävyydelle, on saanut miettiä että keneen sitä luottaa..

Olen saanut uusia ystäviä jotkut vain kävivät elämässä jotkut jäi pidemmäksi aikaa.

Jotkus vanhat ystävät lähtivät pois, mutta niiden ei kai ollut tarkoitus olla pysyviä..

Parasystävä muutti 3000km päähän mutta siitäkin me selviämme. Se vahvistaa ystävyyttä❤️

Olen myös kärsinyt henkisesti että fyysisesti.. Olen ollut henkisesti loppu ja sängystä nouseminen on ollut välillä mahdotonta, mutta silti mä olen tässä. 

Koulusta sain uusia kokemuksia ja tiedän mitä haluan isona tehdä. 

Fyysisesti elämä on koetellut myös, on ollut leikkauksia, kipua ja uusien sairauksien epäilyjä.. Viimeinen vastoonkäyminen tapahtui juuri eilen na tänään kuulin huonoja uutiset.. Niistäkään kulaa ei osaa sanoa vielä mitään.. 

Mutta olin aikaisemmin murtunut ja mietin itkien että miksi minä? Miksi taas vastoinkäyminen tuli minulle? 

Mutta niinhän se on ihmiselle annetaa taakakseen niin paljon kun hän jaksaa kantaa, minusta tuntuu että taidan olla aika helvetin vahva sillä kaikki ei näistä selviäisi.. 

Mietin tänään että onko minun pakko pärjätä voisinko vain luovuttaa? 

Kunnes tajusin että mä olen selvinnyt ennenkin ja pärjännyt nauraen että kyllä tästäkin selviää.. 

Mutta yhden asian nämä vastoin käymiset opettaa, olemaan kiitollinen jokaisesta hetkestä ja jokaisesta ihmisestä.

Elämä on kaunis, elämä on kiitollisuutta.

Vaikka minunkin suusta kuuluu että elämä on paskaa niin ei se ole. 

Elämä koettelee ja heittelee mutta silti

Olen kiitollinen että olen tässä, olen kiitollinen teistä jokaisesta! 

Elämä on kärsimistä, naurua, itkua surua onnellisuutta, eritoten kiitollisuutta!

Elämä on minussa ja sinussa siksi elämä on hyvä ja kaunis ❤️

Eri linja on tähdillä ja eri auringolla, ei se ole sinun syy jos on paha olla

Pari päivää pois heinolasta ja mä olin kuin uusi ihminen..
Se paikka oli joskus mulle kun toinen koti, mutta sitten se rupes ahistaa mua, mutta nyt mä olin taas kuin kotona, ilman että muhun sattu.
Mä voin pitkästä aikaa oikeesti todella hyvin, mä pystyin nauramaa ilman että muhun sattu tai ilman että musta tuntuu että happi loppuu..
Mä pystyin hengittämään ilman sitä tunnetta että joku kuristais mua, ilman sitä tunnetta että jokainen hengenveto sattuu..
Mua ei ahdistanu, mulla oli kaikki hyvin.
Sitten tuli se päivä kun oli palattava kotiin, taas tänne ahdistavaan paikkaa..
mitä lähemmäs tulin heinolaa sitä isommaksi ahdistus kasvoi. 

Oon pitkää vaa halunnu vaipua johonki koomaa ja antaa kaikkien asioitten ja ihmisten olla,
oon väittäny pitkää että voin hyvin vaikka oikeesti jokainen hymy minkä pistän kasvoille ni sattuu..
Sattuu valehdella ihmisille, sattuuu valehdella mun parhaille ystäville..
Mutta mä en vaaan voi kertoa niille että mä oon rikki..
Joku aika sitte mun elämää tuli ihminen,en ikinä ois voinu kuvitella että just siitä ihmisestä tulee mulle tosi tärkeä..
Se ihminen sai mut tuntemaa, se sai mut hymyilee kun joka ilta ja päivä laitettii viestiä..
Parin viikon jälkeen en osannu edes käydä nukkumaan ellen ollut saanu hyvän yön viestiä..
Mä olin sitä mieltä että mä vihdoin pystyin jatkamaa elämää, heitin menneisyyden taakseni..
Ainoa mitä en voinut unohtaa oli pelko siitä että mua sattuu... ja se pelko pilasi kaiken..
Mä olen väsynyt.. Mä päätin olla taas tunteeton..
Sillä on helpompi olla tunteeton kuin tuntea sillä välttää särkyneen sydämen..
On helpompi vihata kuin rakastaa...

Nyt kun oon taaas rikki, niin kaipaan mun parasta ystävää, se löytäis just ne sopivat sanat, se tietäis miten jatkaaa.. Se tois suklaata ja naurattais mua niiin kauan ku mä voin hyvin..
Just sen takia me ollaa parhaita ystäviä, se on mun kallio joka ei horju, se on mun tuuli joka kuljettaa mua eteenpäin, se on paras ystävä, sisko ja maanpäällinen enkeli joka korjaa mut aina kuntoo!

Oon kuullu et kipu on väistämätöntä ja kärsiminen vapaaehtosta..

"En uskalla kirjottaa, entäs jos mä en osaakkaa"

Siinä se alotan keskustelun ystäväni kanssa, mistä mä edes kirjottaisin?

Kirjotaisinko mun joka päiväisestä väsymyksestä? Tai mun pahasta olosta?

Vai kirjottaisinko mä siitä mitä oon viime aikoina miettinyt, miten mun asiat on muuttunut?

Entä jos kirjottaisin kaikesta näistä? Mutta osaanko mä?

Vielä pitäisi jaksaa pariviikkoa ja tän vuoden koulu on takana päin, oikeastaa voisi kysyä mikä koulu? Sillä olen ollut työssäoppimisessa elokuusta asti.. 

Sen huomaa, sillä olen loppu, mä en jaksa mitään, mä haluan vain nukkua kaiket päivät.

Nykyään en jaksa kunnolla edes lähteä kavereitten kanssa ulos, sillä sänky houkuttelee enemmän..

Mikä mua vaivaa? tai ei mua varmaan vaivaa mikään, mutta elämän vaikeudet uuvuttaaa..

On joulukuu, joululähestyy, pitäisi ostaa joululahjat, laittaa kotia joulukuntoo..

Mutta mitä mä teeen, makaan sängyssä ja katson netflixiä..

Sillä joulu ahistaa mua.. Mä en jaksa itkeä iltaisin sitä kuinka ikävä mulla on, mä käyn haudalla itkemässä.. pahinta on että mä itken yksin.. Mä en kerro perheelle että mä ikävöin tai että suru saa mut pieniksi palasiks.. Emmä edes kerro niille että mä ahdistun joulusta.. Ei ne ymmärrä, mulle sanotaa että siitä on monta vuotta.. Ne ajattelee että mä oon liian herkkä.. Vaikka vuodet on kovettanu mua ja musta tuntuu että mä oon välillä todella sydämetön koska en osaa tuntea ni mä en ikinä ole sydämetön tai tunteeton mun perheelle tai mun rakkaille. Mä en koskaan pääse tästä surusta.

Saako joulu mut väsyneeksi? Vai mun kaverit? työt/koulu? Vai tää helvetin draama mun elämässä.. Ja tää epätietoisuus? 

Kaveri suhteet on taas muuttunu, taas joutuu miettimään että keneen sitä täällä enää voi luottaa?

Musta tuntuu että viimeaikoina on puukotettu enemmän selkää ku moniin vuosiin yhteensä..

Se ihminen joka on ollut sulle pitkää kaikki, vaikeuksista selvitty ja silti se on ollut mun elämässä aina se kenelle haluisin kertoa ilot ja surut.. Mutta mitä nyt? 

Edes me ei kaikesta selvitä..

Vaan kannetaa vihaa yllä, kun näemme toisemme pyöritämme silmiä eikä sanota sanaakaa..

Se pistää mut paskaks.. Mä haluisin että sä kertoisit mulle mitä olen tehnyt sulle?

Sä olet ollut ihminen kenestä mä en oo ikinä halunnu sanoa pahaa sanaakaa, aina puolustanu sua..

Mutta ei, sä uskot kaikkia muita paitsi mua.. ja se pistää mut paskaks..

Mutta tämä parinviikon mykkäkoulu on kyllä opettanut paljon... Sillä mä osaan jatkaa nyt elämää,

mä en enää elä miettien mitä sä ajattelet jos teen näin? 

Mä haluan olla sun kaveri sun ystävä, heittää läppää, halata sua kun mulla on paha olla.. Sillä mä en ikinä lakkaa rakastamasta sua.. Mutta mun on pakko jatkaa, mä vihdoin olen valmis katsomaan mitä elämä tuo mulle kun mä en roiku sussa ja meijän yhteisissä muistoissa..

Mä olen päässyt yli, puolen vuoden jälkeeen mä pystyn vihdoin sanoa että "mä pärjään, se selviän vaikka me ei olla enää me"

Tiedän me molemmat löydetää jokupäivä jonkun joka tekee meidät onnelliseks, molemmat voidaan jatkaa elämää..

Kun on ollut pitkään tunteeton niin ei uskalla päästää niitä tunteita..

Ehkä tapaa jonkun kivan ihmisen, viestit hänen kanssaan saa hymyn huulille ja kun ei heti kuulukkaa iskee epätoivo.. 

Sit kaverit kysyy "onko tästä tulossa vuosisadan rakkaustarina?"

Mieli ahdistuu, sillä emmä tosiaan tiedä, mä en tiedä mitä mä haluan...

Mä en tiedä uskaltaako tätä muuria laskea, sillä viimeks ku mä laskin tän mun muurin ja päästin ihmisen mun lähelle mua sattu.. mua sattu niin paljon että musta tuntu että mä kuolen..

Olenko valmis ottamaan sen riskin?

Pitäisi vaan antaa ajan näyttää,enhän mä tiedä mitä kumpikaa haluaa...

enkä mä tiedä uskallanko ottaa tätä riskiä..

Kuka mut pelastaaa jos mä menen taas rikki?

Mä pelkään, mä pelkään tunteita, mutta sehän on ollu selvää jo pitkää..

Mun kipukynnys on taivaan korkuinen ja siitä sinä ansaitset suuren kiitoksen..

Viikko on ollut kamala, suoraan sanottuna ehkä yksi kamalimmista viikoista mitä olen hetkeen kokenut..

Ensinäkin puolentoista viikon kestävä päänsärky vie voimia, työt stressaaa ja kaveri suhteet on perseelläää..

Viikon aikana on kerenny miettimää kaikenlaista kuten mitä täällä enää oikeastaan on? 

Ajatus pois pääsystä vain vahvistuu, mä tahdon pois heinolasta, haluan jonnekkin missä voin aloittaa kaiken alusta jättää heinolaan kaiken vanhan... 

Ainoastaan salilla mä pystyn voimaa hyvin, treenaan vain kovempaa ja kovempaa en anna itelleni lupaa luovuttaa.. 

Jos mä voisin niin mä tällä hetkelläkin varmaan itkisin, istun bussissa, olen menossa hyvänystävän luokse sillä juuri nyt tarvitsen häntä. 

Yritän vuodattaa kyyneliä mutta turhaan, haluaisin vain sulkea silmät ja korvat sillä en halua enää kuulla sitä mitä olen mukamas tehnyt, kuinka mä olen paha ihminen.. En halua kuulla sitä kuinka nusta puhutaan paskaa emmä vain jaksa

Pois pääsy tekisi hyvää, pois päässy hetkeksi jonnekkin kauas.. 

Niinkuin toissapäivänä kysyin äitiltä 

"Saanko äkkilähön espanjaa? Mun parasystävä tarvitsee mua" 

Oikeasti musta tuntuu että mä tarvitsen enemmän häntä kuin hän minua.. 

Mä pitkään ajattelin että en mä tarvitse apua, en halua sitä pelastus rengasta mutta juuri kun olin hyväksynyt sen niin huomasin että ei mulla enää ole ihmistä joka pelastaisi mut.. 

Tiedän että en selviä ilman tätä kyseistä ihmistä, en vain selviä vaikka on pakko.. 

Mutta joka tapauksessa, 

Tiedän että joskus mä taas pystyn hengittämää ilman että sattuuu, ilman että koskee...

Mutta en vielä, en vielä tänään tuskin vielä huomennakaan... 

Ajoin itseni nurkkaan omilla vaatimuksillani, makasin päiviä vaan lattialla tuskissani..

Mä pelkään, mä pelkään että mä poltan itteni loppuu, että kohta musta ei oo mitään jäljellä..

Haluisin jonnekki pimeesee huoneesee, itkeä ja vaikka hakata päätä seinää.

Koulu stressaa, mä tykkään tästä top jaksosta, mä haluun näyttää että musta on tähän, seurauksena on se että mä annan liikaa, mä pyrin täydellisyyteen..

Kun mä saan tästä hyvän numeron ni mä nään mun porukoitten ylpeät kasvot, ne katsoo mua ylpeänä mä tiedän.

Huhtikuussa mulla on todistus kädessä ja voin sanoo että mä pystyin pitkän matkan oon kulkenu, kyyneliä, naurua,stressiä ja luovuttamisen tunnetta.. Mutta en ikinä luovuttanut vaan mä pystyin siihen.

Mä ja mun läheiset voi olla ylpeitä musta mä tiedän sen.

Ja mä näytän kaikille paskiaisille jotka sano joskus että musta ei oo mihinkää, että hei mä pystyn mihin vain.. Toisaalta musta tuntuu että mä todistan tällä myös itelleni että mä pystyn tähän.

Mä rakastan tätä työtä vaikka se onki henkisesti raskasta ja mä oon väsynyt mutta silti mä saan iloa siitä jos päivä töissä menee hyvin. 

Mä tiedän että tää on se juttu mitä haluun tehä isona. Haluun auttaa erityislapsia etenki sellaisia jotka tarvitsevat vain aikuisen läsnä oloa jotka tarvitsevat ymmärrystä ja kuuntelijaa. 

Toivon että mä voisin olla yks niistä ihmisistä jotka edes vähän muuttaisi tätä yhteiskuntaa, että mä edes voisin auttaa niitä pieniä jotka tarvitsevat apua.
Mutta eihän tätä yhteiskuntaa yhen ihmisen voimalla pelasteta, mutta toivon että mä omalla toiminnallani voin edes vähän auttaa ja muuttaa tulevaisuutta.
Mulla on tavotteita ja unelmia, oon laittanu tavotteet korkeelle ja unelmat vielä korkeemmalle, mutta mun elämä ei oo ollut aina helppoa ja mä oon selvinyt aina nauraen vaikka oonki rypeny siellä pohjamudissa ja ollut varma että täältä ei enää nousta niin aina mulla on ollu tukiverkosto jotka on auttanu mua jaksamaan.
Tavotteet jotka on korkeella, teen töitä että saavutan sen vaikka välillä tuntuu että mä olen loppuun palannu, että mä en enää jaksa.. Mulla on suoraan sanottuna niin helvetin paha olla, tiedän että joku päivä mä hymyilen onnellisena ja kiitollisena siitä että mä selvisin ja pärjäsin.

Tällä hetkellä kun mä tätä kirjotan niin mä olen huolissani että jaksanko mä..
Entä jos taas sängystä nouseminen on maailman pahin asia ja sen etee pitää tehä töitä..
Tuleeko sillon ne mun ystävät oikeesti nostamaa mut sängystä, raahaa pihalle ja tekee musta onnellisen?
Oon puhunu mun parhaalle ystävälle parina päivänä siitä että kuinka rikki mä oikeesti olen, olen väsynyt, ja palamassa loppuuu.. Mulla on helvetin paha olla.. Kerroin kuinka mun suurin haaste on peittää se mun paha olo.. Mutta se ystävä sanoi:
"[4.11.2015, 22:45]  Et sä aina voi olla kaikkien pelastaja jos sä et anna kenenkää pelastaa sua ?? Ja sä et voi vetää selviytyjä korttii"
Yritin vielä pitkää takoa ystäväni päähän että emmä voi antaa muiden auttaa mua koska mä oon aina ollut se auttaja.. 
Mutta nyt tiedän että joskus se vahvinki tarvii auttajaa ja sitä pelastusrengasta joka estää hukkumasta.. 

Ajatuksia syksystä ja sen sekavuudesta

Alotan kirjottamisen, mä pyyhin sen pois sillä en oo tyytyväinen, kirjotan uudestaa ja taas pyyhin kunnes turhaudun ja jätän kirjottamisen..
Tätä mulle on tapahtunu parin viikona ajan, on ollu paljon mielessä mutta en tiedä, jotenki kaikki tuntuu sekavalta, kaikki mitä kirjoitan..

On lokakuu, oikea syksy on tullut, lehdet putoo puista ja on lupa vetää kumpparit jalkaa.
Pienenä rakastin juosta ja hyppiä lehtikasoissa, onko vielä se ok?
Syksy on jo pitkällä, lähden töihin niin on pariastetta pakkasta, olen kaivanut tumput ja pipon esiin.
On pimeää ja sen huomaa sillä mieli ja ajatuksetkin on masentavia, taas se syys väsymys ja ns "syysmasennus" on iskenyt.
Pitkään olen ollut tunteiden vuoristoradassa ja hammasta purren selvinyt eritilanteista, paljon draamaa joten on ollut välillä parempi vaan jäädä kotiin eikä nähdä ketään, sehän on ihan okei.
Mutta kuitenki musta tuntuu että mä oon se tukipylväs joka pitää tän kaiken kasassa, kaverit puhuu mulle, mä kuuntelen, mä sanon asiat suoraa ja välillä muidenkin puolesta, mutta niinhän se aina on ollut. Sitten mulle suututaa ja vika olikin mussa, mutta se on ihan fine, siihen mä oon tottunut.
Kun on tarpeeksi kauan on tukipylväs niin miettii miten kauan sitä jaksaa pysyy pystyssä ja pitää kaikki muutkin pystyssä? 
Entäs jos tää tukipylväs kaatuukin, kaatuuko silloin muutkin? 
Milloin ihmiset antaa mun olla mä, millon ne tajuu että mä oon väsynyt? näkee sen tekohymyn, sen surun. Voisin juosta päin seinää ja sanoa: "voin hyvin" ja kaikki uskoisi, sillä aina mä oon se joka selvii, eihän mulle oo ikinä annettu muuta vaihtoehtoa.
Milloin mä saisin hakata päätä seinäää, nyrkkiä lattiaa, huutaa ja itkeä. Olla se joka ei enää jaksakkaan. 
Se on vaikeaa, sillä ei siihen anneta lupaa, aina oletetaan että mä voin hyvin.

Mutta se että on taas se aika, kun aamulla nouseminen on vaikeaa, haluaisin vain nukkua.
Yritän välttää "mitä kuuluu tai miten menee" kysymyksiä, mutta miten siinä onnistuu? Aina joku sen kysyy. mutta kuka haluaa siihen oikeasti vastauksen?
Voisinko piilottaa itseni?
Mulla meni hyvin hetki sitten oikeastaan mulla menee nyttenki olosuhteisiin nähden, mutta ikinä ei kannata luottaa siihen että kaikki meneekin hyvin. Koska se paha olo saa susta vallan milloin vaa ja joku ilta löydät ittes lattialta, itkien ja hakkaamassa päätä seinään kysymässä itseltäsi "miten tässä taas kävi näin"

Jokainen joskus kaatuu ja murtuu jokaiseen joskus sanakin sattuu, Jokainen on vahva tavallaan sun pitää itsees uskoo

Ahistaa, mua todellakin ahistaa.. Mun kädet tärisee, en voi pitää puhelinta kädessä sillä mun kädet on tunnottomat.
Sydän hakkaa, rintaa polttaa tuntuu kuin taju lähtisi..
Oikeestaan mulla on pitkään ollut tunne että etäisyys kaikkiin tekisi hyvää, jos mä en lähtisikään viikonloppuisin kavereiden kanssa vaan viettäisin aikaa kotona.. 
Mua ahistaa esittää olla normaali, esittää hyvin voivaa, vaikka musta tuntuu että joku kuristais mua..
Mut oikeestaan ni mä nautin niistä ystävistä, vaikka välillä tietyt tilanteet syö mua sisältä, ni ne ystävät saa mut iloseks. Ja harvoin mua ahistaa niitten seurassa, oikeestaan niitten kanssa voin unohtaa kaiken..
Tietysti on päiviä milloin oon niitten kanssa mutta oikeesti haluisin olla jossain muualla..

"jokainen on vahva tavallaan"

Mä oon yrittänyt olla viimiset parikuukautta kaikkien kavereitten tukena, toisten enemmän ja toisten vähemmän. Mutta en oo mikää supermies, että mä voisin pelastaa ystävät pahalta ololta..
Asia mitä mä haluisin olisi se että voisin suojella kavereitani, että voisin ottaa heidän kipunsa, ahistuksensa ja jokaisen huolen pois, että he voisivat olla onnellinen. 
Mutta mulla ei oo sellasta supervoimaa, kunpa olisi, se olisi parempi kuin näkymättömyys tai ajatusten luku. 
Mulle sanottiin pariviikkoa sitten etten mä voi suojella kaikkia, että jokaisen pitää ottaa riskejä elämältä. Vaikka niihin sattuisi, niiin mä en voi suojella niitä... Mutta se on totta.. Miten voisin suojella muita ku en voi suojella itseänikään.

Viikonloppuna mua ahisti, musta tuntu että norsulauma olisi seisonut mun rinnan päällä, siihen sattu, sitä poltteli ja tuntu etten mä saa henkeä. 
Mä oon ollut ahistunut jo jonkin aikaa, mutta en oo pystyny siitä puhumaa sillä oon aina tottunut olemaa se vahvin.. Mä oon aina ollut se jolle kuuluu hyvää tai niin ainaki uskottelee vaikka kyyneleet silmillä. 
Se että mua on ahistanut niin onko sekään ihme, sillä molemmat parhaan ystävät muutti pois mun luota, tottakai voin laittaa niille viestiä mutta se ei oo sama asia.. 
Mutta se että mua ahistaa on tää että liian lyhyessä ajassa tapahtuu niin paljon asioita, asiat muuttuu.. Ja se että pitäisi pystyä olemaan kavereiden tukena ja auttaa niitä selviimää, kannan niistä liikaa huolta. Ja työssäoppiminen on ollut henkisesti raskasta ja kannan työt myös kotiin ja vaivaan päätäni niillä asioilla.
Mutta tiedän että asiat helpottuu. :)

"junilla on kiire mulla ei"

Lauantaina aamuna heräsin ja tiesin että siitä päivästä tulisi kamala, sillä mua ärsytti jokainen asia.
Nousin sängystä kello taisi olla lähemmäs puoli uksi menin suihkuun, tein aamupalan ja katsoin hetken tv.tä.
Sitten päätin että nyt mä laittauduin, vaikka en tienyt mitä edes sinä päivänä tekisin.
Päätin laittautua oikein kunnolla, meikkasin ja kiharsin hiukset, puin päälle mekon ja leikin oman elämän prinsessaa. Kerroin asiasta porukoille ja he vain hymyilivät ja kysyivät olenko mä seonnut.
Mutta emmä ollut, mulle tuli siitä parempi mieli. Sitten lähdin kuvailemaan todella hyvän ystävän kanssa, puhuimme, nauroimme ja mun ahistus oli kadonnut kokonaan ja mä voin taas hyvin, vaikka pelkään että mä taas romahan. Mutta mä voin just nyt hyvin ja se on tärkeintä :)

"Istun taas reunalla, jalat huitoo ilmassa"

Se vie aikaa ja vuodet saa sut monta kertaa melkee luovuttaa Jos pystyisin, sua kantaisin ♥

Nyt kirjotan tärkeästä asiasta, toivon että jokainen lukee tän ajatuksella, ja että tää pistää mietityttämää jokaista.
Tää kirjotus voi osua jollekkin todella henkilökohtasesti joillekkin ei niinkää
Mutta kun koulu on taas alkanu niin tästä asiasta ei voi ikinä puhua ja paasata liikaa
nimittäin KIUSAAMINEN!
Jokaisen pitäisi ottaa asia puheeksi lapsensa, pikkusiskon, kavereitten tai ihan kenen vaa joka voi törmätä tämmöiseen tilanteesee.
Itselle kiusaaminen osuu aika henkilökohtaiseksi, sen takia mä haluan tästä kirjoittaa..

Kun ajattelee sitä ihmistä jota kiusataaa, kuvittele itsesi siihen tilanteeseen.
Haluaisitko sä pelätä kouluun menoa? Joka aamu valmistautua henkisesti siihen helvettii?
Miettiä että mitähän ne kiusaajat tänää keksii?
EI, Kenenkään ei pitäisi joutua miettimään moista. Ei sun eikä mun, ei kenenkää.
Pienikin kiusaaminen voi jättää ikuiset arvet. Se että vaikka sanoisit jollekkin että mä en oo sun kaveri, tai että sä oot ruma..
Se että joskus se ulkopuoliseks jääminen on pahempaaa kuin mikään. 
Mutta sitten kun sä joudut kuuntelemaan sitä haukkumista, pilkkaamista joka päivä ja olla joka päivä yksin, voi pistää sut pieniksi palasiksi ja saada sun itsetunnon palasiksi.
Entä jos tähän lisää se fyysinen kiusaamine, sua tönitään, hakataa, uhkaillaan.

Sä et uskalla kertoa sitä kenellekkään, koska eihän kukaan sitä ymmärtäisi, mitä kukaan voisi tehdä?
Sä mietit kuinka kauan sä enää jaksat, vihdoin uskallat kertoa siitä jollekkin, sun vanhemmille, sisaruksille? Kouluun lähtee ilmoutus ja siihen ei puututa? Tälläisessä tilanteessa päässäni surisee yksi ainoa kysymys "Mitä ihmettä?"
Sitten kun se menee niin suureksi se kiusaaminen, siitä tulee julkista, niin silloin sanotaan että koulu puuttu asiaaan, silloin koulua rupeaa kiinnostamaa.. Tämä on taaas aivan väärin.

Niimpä annan jokaiselle tehtävän, ottakaa kiusaaminen vakavasti, jos sinua kiusataan, uskalla kertoa siitä, älä jää yksin asian kanssa. Jos joku tulee kertomaan että häntä kiusataa, puutu asiaan välittömästi! Jos näät jonkun yksin, mene juttelemaan, kysy vaikka mitä kuuluu ole kaveri!

Mä tiedän miltä tuntuu olla kiusattu, mua kiusattiin oikeestaa voisin sanoa että se alkoi jo ekaluokalla, monesti mä jäin yksin, mua haukuttuu, hyljettiin koska olin kiltti, en lähteny mukaan hölmöyksiin.. 
Muistan kaiken sen, jopa silloin mun pitkä aikainen parasystävä kenen kanssa olit ollut vauvasta asti ystäviä, oli suurin niistä kiusaajista, se saattoi haukkua mua, jättää mut yksin. Ja mä olin aina se joka pyysi anteeeks.. 12- vuoden jälkeen oli aika katkaista välit. mutta eipä se silloinkaan loppunut.
Myös edelleen koko ala- aste jatkui samaan rataa. Välill' mulla oli paljon kavereita välillä mulla ei ollut yhtään. Muistan kutosluokalla kun ensimmäisen kerran "lintsasin", kerkesin olla vain tunnin koulussa, kunnes paha olo oli niin sietämätön että sanoin opettajalle että mulla on huono olo voinko lähteä kotiin.. Mutta kotona kerroin rehellisesti että en minä oikeasti kipeä ole, vaan paha olo on niin voimakas kun haukutaan ja jätetään yksin. Myös silloin oli pakko mainita asiasta opettajalle, ja olimme keskustelemassa luokkatovereiden ja opettajan kanssa, he pyysivät anteeksi, mutta sitten olinkin jonkin aikaa yksinäisempi kuin ikinä ennen sillä olin "kantelupukki" ja kiusaajat suuttuivat.
Pääsin ala-asteelta pois, oli aika siirtyä yläasteelle, ajattelin että nyt kaikki muuttuu, minua ei enäää kiusata.
Totuus oli että siellä minua myös haukuttiin, se alkoi seiskalla, mutta päättyi hyvin nopeasti ja sain uusia kavereita.
Mutta kasiluokalla kaikki vain pahentui, sairastuin.. Kävelin kepeillä ja käytin rannetukia, olin paljon poissa koulusta, ja lihoin lääkkeiden takia.. Kun olin koulussa kuuntelin sitä huutelua, vammanen, lihava.. Aina sä oot mukamas kipeee...
Olin suoraan sanottuna loppu... Kerroin luokanvalvojalleni, joka totesi vain "älä syö purkkaa tunnilla" .. Mielessäni olin täynnä vihaa, en edes voinut syödä purkkaa, sillä mulla oli tulehdukset leukanivelissä. 
Kerroin kotona asiasta, kerroin lääkärissä asiasta.. Isi oli soittamassa kouluun, mutta kielsin, sanoin etten mene ikinä kouluun jos hän soittaaa.. 
Kunnes lääkärini sai minut ylipuhuttua että hän saisi soittaa koululle, avustajalle kenelle puhuin paljon asioitani.. Myös isi puhui rehtorin kanssa, jouduttii sanomaan että jos kiusaaminen ei lopu niin veljeni tulee istumaan minun viereen kouluun ja katsoo ettei kukaan sano minulle enää mitään ilkeään, sen jälkeen kiusaaminen loppui.

Mutta se että kaikilla ei ole sisaruksia ketkä pitää puolia.. Eikä heidän tarvitsekkaan, sillä ketään ei saa kiusata, jokaisen koulun pitäisi puuttua kiusaamiseen.
Minulle kiusaaminen on jättänyt arpia, on vaikea luottaa uusiin ihmisiin, on vaikea hyväksyä itsensä, tai usko sitä että joku muu voisi hyväksyä. 
Myös minulla oli jossain vaiheessa etten halunnut syödä, ja vieläkin kuulen sanan läski ja se on tarkoitettu minulle, saatan olla sen päivän syömättä sillä ruokahalunu katoaa..
päivä kerrallaan menen eteenpäin, olen ollut pohjalla, joka päivä ollut painajaista, mutta perheeni tuella, minä olen selvinyt, olen löytänyt uusia ystäviä. 
Vaikka minun on vieläkin vaikea hyväksyä itseni tai sitä että joku voisi esimerkiksi rakastaa minua tämmöisenä, niiin toivon että joku päivä nään itsestäni sen mitä jokaisen pitäisi nähdä.

Sinä joka luet tätä, jos olet kiusattu, tai vaikka et olisi, toivon että uskot että olet kaunis, olet ihme, olet ainutlaatuinen, olet tärkeä.
katso joka aamu peilistä, sano itsellesi ääneen, olen kaunis, tänäänkin mä selviän.

Ja kiusaajat, lopettakaa se tänään, pyytäkää anteeksi, koska mitä iloa saat muiden kiusaamisesta..
Mitä sitten jos joku tykkää eri asioista kuin sinä? Mitä sitten jos joku tyttö vaikka tykkää poikien vaatteista, jos joku on laiha tai joku vähän pyöreämpä?tai jos jollain on eriuskonto tai eri ihonväri kuin sulla.. mitä sitten? Me kaikki olemme ihmisiä, me kaikki olemme erillaisia, mutta olemme samanarvoisia!! ♥

 

Välimatka piinaa ja vaivaa mua.. ❤️

Tänään mä tajusin että mun parasystävä muuttaa 21 päivän päästä espanjaa, ajatuskin siitä pelottaa mua. 

Koska sen jälkee mitä mä teen mun elämällä?

Kuka helvetti korjaa mut kun mä menen rikki?

Kuka tuo suklaata ja sanoo et "nyt unohetaa miehet"

Kenen kanssa mä nyt juoruan puhelimessa vaikka ei olisi mitään asiaa?

Keneltä mä nyt pyydän neuvoa mies asioissa tai ihan minkä tahansa suhteen?

Kenelle mä nyt huudan ja oon järjen ääni? 

Kun tää ihminen lähtee, ni ei se katoo ikinä sydämestä, mutta kun se asuu siellä kaukana mun sydämessä on aukko mitä kukaan ei tule täyttämään paitsi hän!

Voisin sanoa näin rehellisesti että tää ystävä on mun maan päällinen enkeli, se on nostanu mut sieltä pohjalta, se on takonu mun päähän järkeä! 

Kun oon hädässä tarvinu ystävää niin se ei ole miettiny vaan aina auttanu! 

Se on pelastanu mut niin monesti! 

Hän on AINA se parasystävä! Hän on sydämen palanen jota mä en koskaan kadota! 

Mä tuun lähettämää viestiä ja odottamaan kun hän palaa! 

Vuos on pitkäaika mutta ehkä me selviämme tästä, onneks nykyään on  kaikki sosiaaliset mediat joten pysymme toistemme elämässä ajan tasalla.

Vaikka me olemme vuoden erossa ja asumme kaukana toisistamme tiedän että meidän ystävyys kestää ❤️

Olemme parhaita ystäviä, tunnemme toisemme melkeen paremmin kuin itsemme, me selvitään kaikesta yhdessä niinkuin tähänkin asti.

Tiedän ikävä tulee olemaan kova ja välillä varmasti sietämätöntä, mutta selviämme

Tehdään näistä 21 päivästä unohtamattomia, ja lupaa minulle, et unohda minua. 

Yritetään löytää tapa nähdä, jokin loma että voimme olla toistemme luona!

Muista olet aina parasystäväni, olet siskoni, olet minun maanpäällinen enkeli,

Tuki ja turva, olet kallio joka ei horju, olet kaikkea mitä ei voi sanoin kuvailla!

Muista olemme toistemme tukena aina, ystäviä ikuisesti?❤️

On päästettävä irti että voimme vihdoin elää

Mä nään sut taas.. Sä hymyilet mulle niinku aina ennenkin.

Haluaisin vastauksia sulta, olisi niin paljon mitä haluaisin sulta kysyä..

Minusta,sinusta ja meistä.. Vaikka meitä tuskin tulee koskaan olemaan..

Olemme päättäneet jatkaa elämää, molemmat taitaa olla sitä mieltä että meistä ei tule enää mitään, että me emme enää koskaan tule olemaan me.

Mutta haluaisin puhua asiat selväksi koska vain sillä keinolla pystyn päästämään lopullisesti irti, 

Vain sillä mä voin vihdoin ja viimein jatkaa elämään.

Sanoimme että tämä ei ole lopullista, enkä tiedä onko eromme lopullinen mutta totuus on että tällä hetkellä meidän on parempi olla vain ystäviä. 

Emme voi sanoa että ei koskaan enää, ehkä vuoden päästä tai vuosien päästä me löydämme toisemme mutta nyt on vain parempi että olemme ystäviä.

Enme todennäköisesti ikinä tule unohtamaan toisiamme mutta jatketaan elämää..

Tiedän että tulet aina olemaan ihminen elämässäni ketä rakastan, tulen vuosien päästäkin rakastamaan sinua.

Mutta en enää niinkuin ennen. 

Koska menen eteenpäin, mutta tiedän jos nyt haluat vielä yrittäää, saat mahdollisuuden.

Kerro se minulle suoraa, kerro se nyt kun en ole vielä jatkanut eteenpäin.

Älä kerro sitä sillon kuin olen vihdoin onnellinen, kun olen mennyt viimein eteenpäin, kun olen rakastunut johonk muuhun. 

Jos sinä menet eteenpäin kerro sekin minulle, mennään yhdessä eteenpäin.

Eteenpäin ystävinä? 

Ollaan ystäviä sanoi kuka mitä vain,

Vaikka ihmiset sanoo että meidän ei kannata olla ystäviä, olemme silti!❤️

elämä on peli, kyl sä huomaat jos keskityt

Elämä on kuin peli, heittelee mua, se pelaa ja aina lopussa tulee game over.
Minkä takia pitäisi jaksaa kaikki se paska, kaikki se kipu ja suru? 
Minkä takia vuodattaaa ne kyyneleet, tuntea se kipu ja ajatella että enää en jaksa?
Miksi kärsiä, koska joka tapauksessa se game over tulee?
Miksi ei saaa vaan luovuttaa silloin kun tuntuu ettei enää jaksa.

Mä päätin selvitä kaikesta, koska en voi antaa paskiaisille sitä iloa että ne pääsee sanoo mua luovuttajaks.
Kerta kerran jälkeen mä tipun syvemmälle pohjaan ja ajattelen "nyt olen turvassa, tätä syvemmälle ei enää pääse"
Kunnes sekin pohja pettää alta..
Joskus kun siellä pohjalla on niin sieltä on mahdoton päästä pois, joku heittää tikkaat oot vihdoin kunnossa, kunnes kaikki romahtaaa, se onnellisuus rikotaan.
Mietin että haluanko enää ikinä nousta sieltä pohjalta, olisiko sittenkin vain helpompi jättää kaikki taakse ja pysyä pohjalla, ei odottaa mitään hyvää keneltäkään.
Mä et tunne mitään, kaikki on samaa, oon itkeny, oon huutanu jo liikaa ja oon päättäny että ei enää ikinä.
Kätken tunteet, en halua tehdä mitään, olen nykyisin sängyn vangi, kuka minut voi pelastaa?

On niin paljon asioita mitä pitäisi selvittää, mutta rohkeus eikä voimat riitä.
Jos voisin palata parikuukautta taakse päin, niin voisin ehkä hymyillä, ilman kipua, ilman kaipuuta, ja sydämeni olisi vielä ehjä.
nyt mun on käännettävä uusi sivu ja jatkaa elämää, itkeä viimeiset itkut, sen jälkeen hymyillen sanoa "hyvästi, mä pärjään"
Elämä on peli, joka on aivan helvetin vaikea, mutta lopussa tulee game over...

Onko rikos rakastua, toiselle antautua?

Tämä tunne sisälläni, sekoittaa pääni.

Ennen sinä olit se rakkaus mistä en olisi halunut päästää irti,

Kun rakkautemme loppui tuntui siltä että kuolen, sillä tuskin pystyin hengittämään.

Onko oikein rakastaa ketää niin paljon?

Nyt vihdoin pystyn hengittämään, hymyilemään, sinä sekoitat pääni..

Puhuimme joskus uudelleen yrittämisestä, uskallanmeko ottaa riskin?

Ovatko asiat muuttuneet niin että tämä voisi toimia?

Entäs jos se ei toimikkaan? Ja rakastun sinuun taas niin että tuntuu kuin kuolisin?

Tai jos tällä kertaan en pystyisikään elää ilman sua.

Onko siis parempi molempien päästää irti ja jatkaa elämää ystävinä?

Sillä sinä pelastit minut, heitit pelastus renkaan silloin kuin sitä tarvitsin, oletko se sinä joka sen heittää nyt vai joku muu?

Vaikka se olisi joku muu tiedän tulemme aina rakastamaan toisiamme ❤️

Mut ymmärsitkö koskaan et mun kovan kuoren alla on vain herkkä sydänparka se helposti mut tummaan veteen vie mä oon käynyt siellä jo ja mä tiedän siellä on äkkisyvää

Miten asiat voi muuttua muutamassa kuukaudessa?

Selaan kuvia, ne on otettu helmikuussa, nuo ihmiset, nuo rakkaat ihmiset..

Vastaan tulee kuva minusta ja ihmisestä joka ei enää ole elämässäni, niin kovin läsnä, katson sitä kuvaa pitkää, 

siinä kuvassa me hymyillään ja se onnellisuus näkyy meidän molempien kasvoilla.

Minulla on ikävä tuota aikaa, noiden rakkaiden hymyä.

Nämä ihmiset keistä puhuin, vietin heidän kanssa aikaa, olimme neljän porukka.

Heidän kanssa sain aina nauraa vedet silmissä.

Kaipaan heitä, vaikka jokainen on osittain elämässäni toiset vähemmän toiset enemmän.

Olimme neljän porukka niin pitkään.

Mutta on surullista että asiat voi muuttua niin nopeasti, vaikka emme enään ole neljän porukka,

en tule ikinä unohtamaan meidän yhteisiä hauskoja hetkiä, en niitä nauruja kyyneleet silmillä, en niitä "tappeluja" halailuja sitä rakkautta! Se rakkaus on minussa aina. Ja tulen rakastamaan näitä kolmea ihmistä koko loppu elämäni, tapahtui mitä tahansa sillä tuo aika oli elämäni parhaimpia♥

Miten elämässä voi tapahtua yllättäviä käänteitä, ihmiset joista välität voivat vain kadota elämästäsi.

Elämä voi koetella, voit menettää sinulle tärkeitä ihmisiä.

Mutta jos he lähtevät kokonaan elämästi niiden ei ole ollut tarkoitus olla pysyvää.

Mä olen menettänyt monia ihmisiä, sen takia mä pelkään tuntea, mä pelkään luottaa.

Koska tuntuu aina kun luotan ja rupean välittämään jostain niin se ihminen katoaa elämästäni.

Joko omasta tyhmyydestäni  tai sitten hän vain lähtee.

Olen oppinut että jos jonkun ihmisen on tarkoitus olla elämässä niin vaikka hän lähtisi, hän löytää aina tien takaisin.

Mun elämässä oli yks ihminen, joka oli mulle kaikki, mä välitin siitä, se välitti musta.

Mä rakastin ensimmäistä kertaa koko sydämestäni, oikeastaan mä rakastan vieläkin.

Jos jotain rakastaa koko sydämestä, voiko siitä koskaan päästä yli?

Mutta mä karkotin tämän ihmisen joskus vuosia sitten elämästäni, se oli suuri virhe.

Mutta parin vuoden tauon jälkeen tämä ihminen tuli elämääni takaisin.

Mä rupesin välittämään tästä ihmisestä todella paljon ja hän minusta.

Mä rakastin tätä ihmistä, tämä ihminen oli minulle enemmän kuin kukaan muu ja tiedän että hän rakasti minua yhtä paljon kuin minä häntä.

Mutta mä ajoin taas sen ihmisen pois mun elämästä, mä osaan olla jääräpää.

Kun luottamus on petetty, kun on kokenut paljon paskaa, kun on menettänyt paljon, niin on vaikea luottaa että joku ihminen voi välittää susta, että joku ihminen voi rakastaa sua ja olla siinä vieressä vaikeina hetkinä.

Mä rupesin olemaan tätä ihmistä kohtaan aina välillä kylmä, saatoin töksäyttää vastauksen kun hän kysyi jotain, kun hän koski minuun saatoin sanoa että älä koske anna minun olla.

Kun hän ei tullut luokseni juuri sovittuun aikaa saatoin suuttua, vaikka oikeasti pelkäsin.

Pelkäsin että hän jättää minut, että hän lähtee elämästäni..

Kunnes se päivä tuli, kunnes tiesin että nyt enää rakkaus ei riitä, nyt on mentävä, kerroin hänelle, kerroin että testasin, kerroin että kokeilin katoaako hän elämästäni.

Muistan vielä ne sanat mitän hän siihen sanoi.. Hän sanoin "pitääkö sun testata, etkö sä huomanut että en mä mihinkää ollut lähdössä"

Nyt hän on poissa elämästäni, vaikka hän on aina osa elämääni.

Toivon että hän tulisi takaisin, toivon että me voisimme olla vielä ystäviä.

Koska jos hän tulee takaisin niin silloin tiedän että hän on se ihminen joka ei hylkää minua ikinä.

Kunpa voisin kertoa ystävilleni, että vaikka saatan työntää heitä pois elämästäni niin en halua menettää heitä.

Mutta en osaa kertoa tunteistani, olen tunteeton, pelkään, pelkään että mä satutan heitä..

Sinä olet tyttö edelleen jotain tärkeäää ♥

Tänään sain viestin mun entiseltä parhaalta ystävältä
" ♥ luin sun blogia ja mulle tuli itku. Olet rakas♥"

Se viesti sai mulle kyyneleet silmille, tajusin kuinka kova ikävä mulla on just tätä tyttöä
Ihan kun olisin elänyt hetkellisesti kaiken sen uudestaa, sillä kaikki muistot tuli mielee.
Mieleeni tuli se miten meistä tuli parhaatystävät, kävelin kepeillä, tää tyttö tuli kahville, juotii puoltoista pannua kahvia, itkettii ja naurettii.
Molemmilla oli elämässään henkinen helvetti, mistä olen varma etten olisi selvinyt siitä ilman juuri tätä ystävää.
Olemme kokeneet tämän ihmisen kanssa paljon, hän oli aina vierelläni vaikka mä saatoin kiukuta turhasta. 

Surullista on se että "maailma muuttuu ja ihmiset mukanaan, vaikka mitä luvataan toisemme vielä hukataan"
Niin kävi myös meille, tuli koulu, uusia kavereita, ns "uusi elämä"
Näkemiset jäi aina harvemmaksi ja harvemmaksi..
Kyllä me aina kun nähdään moikataan ja vaihdetaan kuulumiset,
kun tulee joku hyvä muisto tai juttumieleen laitamme viestiä, välillä kysytään vain kuulumisia. Mutta paskatotuus viestiä tulee laitettua niin harvoin.. Saattaa mennä useampia kuukausia.
Vaikka kasvoimme erilleen niin välitän tästä tytöstä vieläkin todella paljon,
Mulla on ollut aika jolloin on tuntunu etten selviä, olen miettinyt entä jos laitan tälle ihmiselle viestiä saako se mut nostettua sieltä pohjalta, niinkuin se nosti minut sieltä silloin joskus, hän on nostanut minut monesti sieltä pohjalta..

Monesti mietin mitä tälle mun ystävälle kuuluu? meneeköhän hänellä hyvin?
olisikohan hänellä aikaa käydä kahvilla?
Mutta jotenkin on vaikeaa laittaa sitä viestiä, mutta nyt otan itsestäni niskasta kiinni ja rupean tekemään niin useammin.

Mä tiedän että se ystävä lukee tän ja tunnistaa itsensä, nyt se ehkä pyyhkii kyyneliä ja hymyilee, ehkä ajattelee että saatanan paskianen. :) 
Mutta en osaa puhua tunteista enkä paljon muustakaan"tunteellisista" jutuista, mua on sanottu monesti tunteettomaksi juuri sen takia.
Mutta Halusin kertoa sulle rakas ystävä tämän avulla, että mä välitän aina susta, mä olen aina täällä kun tarvitsen minua ♥

ei kukaan muu, ei kukaaan muu

Tänää kävelin metsätietä, sitä tietä mitä kuljin pienenä.
Kävin istumassa siinä isolla kivellä, missä pienenä me leikittiin sisarusten, serkkujen ja naapureiden kanssa.
Se kivi toi hyvät muistot mieleeni.
Jatkoin metsätien kävelyä kyyneleet silmillä..
Jäin seisomaan vanhan kerrostaloni takapihalle, silloin kun siinä asuin ni en voinut kuvitellakkaan että elämä voisi kohdella näin..
Silloin luulin että pahinasia maailmassa oli jos menin sovittujen rajojen yli tai sain kokeesta 6..

7- vuotta sitten muutin pois tuosta kerrostalosta,
seitsemän vuoden jälkeen olen ollut monesti valmis luovuttamaan, Olen särkenyt sydämen.. Olen kokenut paljon vastoinkäymisiä..
Kävelen metsätietä kuulokkeet korvissa juuri kun vuodatan kyyneleet,
kuulokkeista kuuluu biisi, missä lauletaan "Täytyy olla lujasta luusta, että selviytyy"
Sanat kolahti, mutta mielessäni pyöriii kysymys
"Kestänkö sen mitä vaaditaan?"

It must be true love No one else can break my heart like you...

Jokainen päivä, ilman sinua, on yks helvetin selviytymis rata.
Joka aamu mä taistelen itseni kanssa, että annanko periksi ja jään sänkyy, käperryn pieneksi ja itken koska paha olo on niin voimakas..
Menin eron jälkeen ensimmäistä kertaa kouluun, tiesin että se tulisi olemaan vaikeaa, joutuisin piilottelemaan suruani, jouduin piilottamaan mun pahan olon, sanomaan voin hyvin vaikka oikeasti haluaisin juosta pois ja kadota.
Romahdus tuli koulussa, en vain pystyny olemaan sielä, itkin koska paha olo oli niin voimakas, tuntui kun minua vedettäisi syvemmälle pohjaan..

Oikeastaan välillä haluaisin antaa pahalle ololle vallan, jäädä sänkyyn eikä liikkua minnekkään, sillon mun ei tarvisi valehdella tai näytellä hyvin voivaa.
Mutta entäs jos annan periks, se tapahtuu kerran sen jälkee se tapahtuu monta kertaa..
Pelkään että mä romahan, mitä mä silloin teen, mä romahan enkä enää jaksa nousta..
Nukun nään unta ihanaa, herään kun hymyilen mutta samalla itken, mä tajuan että se olikin vain unta. 
Emmä mitenkää voi kenellekkään selittää mitä tunnen, kukaan ei ymmärrä..
Kuulen jokapäivä samat asiat: "mira älä nyt se sattuu, mutta sä selviät" "etsä siihen kuole"
"sä pärjääät, sä selviit oot ennenki selviny"
Mun tekis mieli huutaa että mä en halua selvitä antakaa mun olla kerranki rikki, kerranki itsekäs ja olla omassa olossa, antakaa mun itkeä olla paskana, jos haluun jäädä sänkyy ni antakaa mun tehdä se.. Olen niin väsynyt..
Eräs todella hyvä ja rakas ystävä, istui torstaina ennen tunnin alkua vierelläni, istuimme koulun vieressä olevan puiston penkillä, minä itkin, minä olin vihainen, olin surullinen, olin kaikkea mahdollista, sillä olin rikki..
Ystäväni halasi minua, hän kuunteli ja välillä sanoin jotain lohduttavaa..
Sanoin ystävälleni "älä pliis sano mulle että mä selviä, sillä mä en halua kuulla sitä enää, Älä sano että kaikki järjestyy tai että löydän uuden.. Mä en halua kuulla sitä.."
Ystäväni katsoi minua, oli hetken hiljaa ja sanoi: "En mä ajatellu sanoa sulle mitää liipalaapaa mitä muut on sanonu, mä oon sun tukena, Mä en sano sulle että sä selviit tai että sun on pakko selvitä.. oot siel pohjalla niin kauan kuin sä haluat, nouset sieltä sitten ku sä olet valmis siihen sitten kun sä haluat nousta sieltä.. Ja jos sä et pysty siihen enää yksin, ni joku heittää sulle tikkaat , jos kukaan muu ei minä ainakin heitän tikkaat ja autan sut ylös sieltä"

Siinä se oli, minkä olin halunut kuulla, ensimmäistä kertaa mulle sanottiin että mä saan surra..
Mä en tiedä milloin mä olen valmis nousemaan täältä, olenkohan mä ikinä?
Tiedän vain sen että minun sydän itkee, minä itken..
Olen menettänyt uskon ihmisiin, olen särkynyt kuin lasiasfalttiin..
Millään ei ole merkitystä.. 
Jos tulisin luoksesi katsoisin sua silmiin, kertoisin kuinka paljon välitän, kuinka paljon mä vieläkin rakastan.. Lupaisin tehdä kaiken toisin, voisitko antaa mahdollisuuden ?
Voitaisiko me antaa ikinä meille ja meidän rakkaudelle uutta mahdollista?

Minä välitän ja rakastan sinua vieläkin, 

ilman sinua elämässäni ei ole järkeä, 

eikä ilman sinua millään ole mitään merkitystä... 

"et sinä tyttö rakas tähän kuole"

Mä istun bussissa, menossa lahteen vaikka tänäähän on vapaapäivä.
katson ulos bussin ikkunasta, aurinkolasit päässä ja kuulokkeet korvillani.
Eka yö 4päivää milloin olen saanut nukuttua, mutta silti olen väsynyt.
Katson ulos, tunnen ahdistuneisuutta, kipua eikä millään ole merkitystä, tai oikeastaan on..
Sillä yhdellä joka ei kuuntele eikä puhu minulle..
Olen valvonut 4yötä, ollu syömättä 5päivää tai olenhan mä hyvin vähän, sillä tuntuu että jos syön niiin oksennan..
olen itkenyt 4yötä ja 5 päivää..
Jos suoraan sanotaan en ole ikinä ollut ennen rakastunut, sillä minuun ei ole ikinä sattunut näin paljon..
En olisi ikinä voinut kuvitella että minä ja hän joudutaan tähän tilanteeseen, en tiedä erotaanko vai annetaanko anteeksi..
Mutta itseäni voi vain syyttää tästä, sillä annan kaikki hänelle anteeksi niinkuin aina ennenkin, en minä voi vihainen olla, hänen ei tarvitse pelätä että lähden sillä minä jään, aina minä jään..
Ihmiset puhuvat ja yrittävät saada päätäni sekaisin, ihmiset puuttuu asioihin mistä heidän ei tarvitse tietää mitään, he eivät tiedä mitään, he vain kuvittelevat tietävänsä..
yritän olla kuuntelematta ketään yritän selittää että haluan selvittää asiat itse..
Lauantaina menen kotiin, yritän olla normaali ja mennä vähin äänin omaahuoneeseen jossa voin itkeä, 
isi kyselee miksi tulen aikaisin kotiin, onko hänestä kuulunut mitään..
Enää en pysty olemaan normaali, suoraan sanottuna, romahan siihen paikkaa, juoksen halaamaan isiäni, juoksen hänen kainaloon, itken ja itken kunnes isi kysyy että: "mikä on"?
Pyyhin kyyneleitä mutta turhaan, yritän saada sanotuksi mikä on kunnes vihdoin saan ulos "en jaksa enää, en jaksa tätä kipua, välitän liikaa, rakastan liikaa"
Isi silittää päätäni ja sanoo "voi isin pikkutyttöä"
Soitan siskolle itkien, en pysty kävelemään, soitan häbelle että minulla on paha olla enkä enää ehkä jaksa.
Siskoni yrittää lohduttaa niinkuin aina, loppuen lopuksi naurahdan vähän ja päästän siskoni nukkumaan..
itken vielä paiskon tavaroita seinää, sydän hakkaa eikä jalat kanna.
vihdoin rauhoitun ja menen takaisin alas, vietän illan isin ja äitin kanssa, yritämme puhua jostain muusta..
Sunnuntaina tulen kotiin parhaan ystäväni luota, istun olohuoneessa isi kysyy kuulumiseni..
Kerron isille rehellisesti kuinka minuun sattuu, puhumme ja puhumme kunnes silmistäni valuu taaas kyyneleet eikö siitä tule loppua..
Menen keittiöön vaikka eihän minulla sinne mitään asiaa oikeastaan ole..
Kuulen kun isi sanoo: "voi pientä sitä se ensirakkaus on"
Rupean itkemään entistä enemmän ja ensikertaa sanon sen ääneen isille oikeastaan huudan sen hänelle "kuolen tähän kipuu, en vain jaksa enää"
Isin silmistä näkyy suru, eihän ole ikinä nähnyt minua niin rikki..
Hän sanoo rauhallisesti "et sinä tyttö rakas tähän kuole"

oot kaikki mitä tarvitsen ja enemmän..

Jos voisin rakentaa aikakoneen, rakentaisin sellasen.
Sillä mä palaan aikaaa, milloin suhun rakastuin.. Ei en mä vaihtais mitään pois.
Mutta tekisin kaikki toisin, en olisi se kylmä ämmä mistä mä sua varoitin ennen kun sä sanoit että rakastat..
Mä muuttuisin sun vuoks, niinhän mä yritin. Yritin olla sulle kaikkea sitä mitä joku sunlainen ansaitsee. Yritin olla se paras asia sun elämässä...
Ja kai mä olinki, tai ainakin hetkellisesti.. Kunnes kaikki muuttu, sä et halua mua enää.
Mä en tiedä mitä oon tehnyt väärin kai mä kaiken, mutta toivon että suostuisit edes puhumaan mulle, toivon että sä ymmärtäisit, antaisit mun selittäää. Kertoa kuinka paljon mä sua rakastan..
Jos sä haluat tän lopettaaa, niin mä ymmärrän, ymmärrän jos tää ei ooo enää sitä mitä sä halusit sen olevan. Ymmärrän sua, mutta ymmärrä säkin mua, yritä edes ymmärtää että olen yrittänyt suojella itseäni tällä mun käytöksellä, mä pelkäsin että entä jos sä joku päivä et enäää nääkkää mussa ihmistä jota rakastat...
Niinkun oot tainu jo nähdä, jos et rakasta niin kerro se mulle. Helvetti sano se mulle.
Satuta, revi mut kappaleiks, riko mut, tiputa mut sinne pohjalle... Mutta älä anna mulle toiveita yhteisestä tulevaisuudesta jos sä tiedät että sitä ei ole..

Silloin kun me ruvettii seurustelemaan, mä näin sun silmistä sen onnellisuuden ja sen miten katoit mua, sä oikeasti rakastit mua, sä sait mut uskomaan että rakkaus voittaa.
Pitkän kestäneen pelon jälkee mä annoin itteni tuntea, mä annoin itteni rakastua suhun..
Mutta en mä jaksa tätä riitelyä ja kylmiä välejä... 
Haluan käpertyä sun kainaloo, halata ja suudella sua, nukahtaa sun vieree, herätä aamulla sun vierestä ja sun hymyy.
Sä oot se syy miksi mä aamulla nousen enkä jää sängyn vangiks..
Sä saat mut onnelliseks, teet musta kokonaisen.. mitä mulle jää jos sä mut jätät?
Sä et taida jätkä tajuta että mä rakastan sua enemmän ku mitää muuta. 

Mikä tekee sut onnelliseksi, tekee mut onnelliseks

Multa kysyttii jokinaika sitten että, "mikä tekee sut onnelliseks?"
Yleensä tälläsee kysymyksee osaa vastata ihan tosta noin vaa.
Mut mä jouduin miettimään sitä..
Ei sillä ettenkö mä tietäisi mikä mut onnelliseks tekee mutta aina ku tota kysytää niin vastaus on perhe, kaverit..

Joo mä tuun onnelliseks ihan kaikista eniten mun perheestä ja siitä että jos niillä on kaikki hyvin.
Me seisotaa toistemme rinnalla vaikeinakin hetkinä.
Mun perhe saa välillä mut ihan raivon partaalle, huudan ja itken naama punasena
mutta myös sillon ne tekee mut onnelliseks koska ne saa mut tuntemaan.

Mulla on nykyään maailman parhaat ystävät jotka tekee mun päivistä elämisen arvoisia.
Ystävät seisoo mun vierellä vaikeina aikoina ja olen valmis menemään vaikka niiden luo keskellä yötä jos heillä on hätä.
Myös heidän onnellisuus on minunkin onnellisuus.

Onnelliseks mut myös tekee mun ihana poikaystävä, vaikka ei olla oltu pitkää yhessä niin silti tuntuu kun olisimme ollut jo ikuisuuden. 
Vaikka meilläkin on ollut vaikeuksia ja hän on saanu mut raivon partaalle, ni silti mä en vaihtais sitä ihmistä mihinkää, se on parasta mitä mun elämässä on pitkään aikaan tapahtunu. 
Hän oli mun vierellä sillon ku mulla oli vaikeeta vaikka vaikeaa se hänellekkin oli.
Olen miettinyt sitä että rakastaako ja välittääkö hän minusta..
mutta vaikka kuinka olisi päiviä millon sitä epäilisin niin tiedän oikeasti vastauksen kyllä hän rakastaaa niinkuin minä häntä, Hän tekee minut onnelliseksi ja saa minut voimaa paremmin<3

Olen kokenut paljon vastoin käymisiä mutta niiden jälkeen voin olla onnellinen,
varsinki silloin kun minun perheeni ja ystäväni katsovat minua ylpeänä ja sanoo: "Sinä et milloinkaan luovuta"
Se että minun jaksaminen ja selviytyminen tuo heille suuren ilon saa minut kyyneliin onnesta. <3

Mutta onnellisuus, vaikka asiat menisi kuinka huonosti tahansa niin se ei tarkoita etteikö voisi olla onnellinen.
Mullakin on päiviä millon haluaisin vain kadota ja haistattaa vitut kaikelle, mutta sitten muistelen asioita mitkä saa minut onnelliseks, niitä ihan pienimpiäkin. Silloin muistan että en minä voi kadota, mistä minä silloin nauttisin.
Jokainen voi olla onnellinen jos vain ajattelee että asioissa on hyvää.
Onnellisuus lähtee sinusta itsestään ja sinä voit vain olla onnesi tiellä. ♥

ps. rakastan sinua... ♥

Muutama  kuukaus jotain sinne päin olemme vasta kerenneet olla yhdessä

ja meillä on ku 10-vuoden aviokriisi..

Miten mä tunnen itseni niin vieraaaks, sä työnät minut pois elämästäsi kun tulee vaikeita asioita, kun elämässäsi tulee vastoinkäymisiä, työnät minut pois ja sanot että silti rakastat..

Miten saisin sinut uskomaan että en tarvitse suojelusta, mä olen kokenut itsekkin kovia, joten mä kestän.. 

Paskemmaks mut pistää kun et anna minun olla vierelläsi..

Tässä me makaamme, kuin vieraat.. ihan lähellä toisiamme,

mutta emme siltikään kosketa.

Makaan vieressäsi, hiljaa ja liikkumatta, uskallan juuri ja juuri hengittää

Kuulen sydämeni jokaisen pummauksen, se pammailee voimakkaasti, se on pelkoa täynnä.

Haluaisin sanoa jotain.. Oikeastaan haluaisin että sinä sanot jotain..

Mutta ei, olemme kuin kaksi vierasta ihmistä.

Mitä tapahtui sille rakkaudelle jota emme pystyneet piilotella?

Mitä tapahtui intohimolle, sille onnellisuuden tunteelle..

Olemme olleet yhdessä reilu kuukauden, ei rakkauden kuuluisi lakaastua

Haluaisin kysyä sinulta, vieläkö rakastat? mutta en halua kuulla vastausta,

sillä pelkään että sanot että et rakasta..

En uskalla kysyä, sillä minä rakastan sinua, rakastan sinua jokapäivä vain enemmän, 

rakastan sinua niin että minuun sattuu..

Ihoni muistaa sinun jokaisen kosketuksen, jokaisen sanan mitä kuiskasit korvaani kun emme vielä olleet edes yhdessä, mutta jo sillon minä rakastin sinua.

Olin tunteeton, mutta sinä sait ne tunteet esille, minä pelkäsin mutta päätin luottaa sinuun.

Olet ensimmäinen joka saa minut tuntemaan näin, en ole ennen kokenut vastaavaa.

Ennen kaikki on ollut jotain säätöä, mutta sinä olet rakkauteni..

Mutta onko tämä rakkaus yksipuolista?

Kun päästin sinut uudelleen elämääni, ja kun sinuun ihastuin ja sitten rakastuin,

ajattelin että olet se mies jonka vierestä herään vielä vuosienpäästä,

että olet se mies joka tekee minusta onnellisen, joka rakastaa minua koko sydämestään..

Haluan sinun tietävän ja uskovan, haluan olla vierelläsi kun sinulla on vaikeaa..

Haluan rakastaa sinua ja huutaa sen koko maailmalle..

Haluan että tiedät että sinä teet minut onnelliseks.

Haluan että tiedät että teen mitä vain että sinä olet onnellinen ja sinulla on kaikki hyvin.

Sillä niin paljon minä sinua rakastan♥

Sinä olet minun siskoni en tahdo että erkanemme koskaan ♥

Ennen joulua kirjotin mun isistä, nyt kirjotan toisesta tärkeestä ihmisestä,
nimittäin nyt mä kirjotan mun siskosta.

Isosisko on yleensä ensimmäinen ystävä, niinku mun sisko oli mun,
mutta mun sisko on myös mun ikuisen paras ystävä.
Ollaa aina oltu siskon kanssa sellassii että kukaa ei tuu meijän välii..
Pienenä se otti mun aina mukaa, kukaa ei saanu sanoa mulle mitään pahaa,
kukaa ei saanu kiusata mua, paitsi mun sisko ja veli.
Kiitos että olet aina puolustanut minua♥

Sillon kun siskoni täyttä 15 ja hänellä oli omat kaverit, 
silti pystyin aina menemään kertomaan asiat siskolleni.
Oli aikoja millon mulla ei kavereita niin ollu, olin paljon kotona tai koiran kanssa monen tunnin lenkeillä.
Mutta silti siskoni otti mut myös sen kavereiden kanssa jotta mun ei tarvisi olla yksin
Kun hän täyttä 18 ja sai ajokortin niin monesti hän otti mut ajelemaan hänen ja kavereiden kanssa. Hän ei ikinä jättänyt minua ulkopuoliseksi.
Kiitos sisko että otit aina minut mukaa etkä jättänyt minua♥

Kun 2011 sairastuin, niin se oli kova paikka minulle mutta niin myös siskolleni.
Mutta hän ei ikinä jättänyt minua yksin, hän seisoi vierelläni, oli tukenani.
Kun minulla oli sairaala käyntejä monesti hän tuli kanssani sairaalaan, välillä jopa yövuoron jälkeen.
Olen kokenut monia vastoin käymisiä, mutta en olisi selvinyt niistä näin hyvin ilman siskoani.
Ei ole ikinä ollut asiaa minkä vuoksi siskoni olisi minut jättänyt.
Kiitos että olet aina ollut tukenani♥

Kun siskoni tapasi hänen nykyisen avopuolison, alku vaiheessa mä en pitänyt tästä miehestä, suoraan sanottuna minä vihasin häntä.
Pelkäsin että hän vie siskoni, eikä siskolle jää aikaa minulle.
Mutta siskoni ei ikinä jättänyt minua. Ja minä pidän oikeasti siitä miehestä.
Nyt siskoni on 2 maailman ihanimman lapsen äiti ja todella hyvä äiti onkin♥
Silti siskollani on aikaa minulle, hän kuuntelee ja tukee minua aina kun tarvitsen häntä.♥
Kiitos että et ikinä jätä minua! eikä minun tarvitse pelätä sitä että jätät!♥

Olen aina katsonut ja katson vielä edelleen siskoani ihailen ja ylpeänä.
Hän on kaunis, hänellä on ihana luonne, hän on huolehtiva mutta samalla tarpeen mukaan hän osaa olla kova.
Ja hän on lapsilleen ihana, hyvä sydäminen ja rakastava äiti♥ 
toivon että minusta tulee joskus samanlainen äiti. Ja toivon että voin olla hänen lapsilleen maailman paras täti ja toiselle maailman paras kummi!
Olen aina halunnut olla kuin siskoni, pukeuduin yhessä vaiheessa samanlailla kun hän.
Mutta kun olen kasvanut olen huomanut että meissä on muutakin samaa kuin sukunimi.
Olemme molemmat päästämme sekasin, olemme oikeastaan parhaat ystävät, olemme erillaisia mutta olemme siskoja jotka täydentävät toisiaan♥
Minä rakastan siskoani aina, ja tulen aina olemaan hänestä ylpeä ja hänen tukenaan tapahtu mitä vain♥♥

Tyttö sä oot aarre

Olit rikki, olet vieläkin, en halua nähdä sinua enää niin paskana.

Pelkään.. Pelkään että joku päivä sä oot niin paskana sen ihmisen takia, että sä teet ittelles jotain ja että mä menetän sut.. 

Joo.. Aina kun sä meet rikki ni tottakai mä yritän korjata sut, mutta entä jos joku kerta mä en pystykkää siihen. 

Entä jos mä joku päivä herään siihen että oon menettänyt sut, koska et enää jaksanut..

Tiedän että rakkaus satuttaa, että se on henkinen itsemurha, se murtaa sydämen kokonaa..

En halua kattoa kuinka se ihminen repii sut kappaleiks..

Oot jo nyt särkyny ku lasiasfalttiin mutta joka kerta ku se ottaa suhun yhteyttä sen näkee susta, suhun sattuu, et tunne enää iloa, et halua enää elää..

Ihan ku niitten sirpaleitten päälle hypittäis ja niitä yritettäis rikkoa vaan enemmän.. 

Kerään ne sirpaleet yritän liimata ne yhtee yritän liimata sut kokoon..

Ajattelen sun parasta ja yritän suojella sua.

Oot liian tärkee menetettäväks ja liian aarre rikottavaks❤️

Sä teet musta kokonaiset tai pistät palasiks

Niinkuin viimeksi sanoin, että on helpompi olla vaikea ja vittumainen
kuin rakastettava ja helppo..
Säästyy monilta sydänsuruilta, monilta kyyneliltä..
Mutta entä sitten kuin yksi ihminen, joka saa pelkällä olemassa ololla sen muurin jota on rakennettu monta kuukautta niin romautettua..?
Miten selittäisin sulle kaiken tän?
Miten selittäisin, että mä pelkään, pelkään tuntea? 
Entäs jos muhun sattuu? Entä jos menen rikki?
Kuka mut korjaa? ystävätkö? Pystyvätkö he tosiaan siihen.. 
Entä minun isi? Vaikka hän osaa korjata kaiken, niin osaisiko isi todella korjata minut?
Entä siskoni? Jaksaisiko hän enää korjata minut?
Hän on aina suojellu minua, nostanut minut pohjalta, pyyhkiny kyyneleen,
pystyykö hän siihen enää? Jaksaako hän?
Jos nämä ihmiset saisi minua ehjäksi, niin kuka sitten?
Otanko riskin? Entä jos satutanki sinua? Jos menemme molemmat rikki?
Mitä teen? Otanko riskin ja annan mennä vai olenko "pelkuri" enkä anna itseni tuntea?
Kaikesta huolimatta haluan sinut vain ja ainoastaan sinut, sinä teet elämästäni parempaa♥

Mä tiedän joku päivä kaikki on selvää..

Juoksen, juoksen niin kovaa kuin vain jaksan, itken haluan pois, haluan pois tästä sekavuudesta.. Haluan hetkeksi pois näistä tutuista kuvioista, tutusta ympäristöstä, haluan pois hetkeksi näitten tuttujen ihmisten läheltä, jotka saa minut tuntemaan.

Ja niin taas, viimiset kaks viikkoa on ollut pää täynnä asioita, tunnenko iloa mä en tiedä,

tunnenko surua, voi kunpa tietäisin..

Mä hymyilen, mä nauran tunnen oikeastaan iloa, mutta tunnen samaa aikaa surua, kaipuuta.. Tuntuu kuin sydämeni haluaisi repiä itsensä ulos rinnastani, tuntuu kuin se haluaisi vetää muurin taas eteen..

Oon tullu siihen tilanteeseen, että ihmisiä mun ns "entisestä elämästä" on tullut jollain tavalla mun elämää.. Ne ihmiset jotka oli sillon mun elämässä ennen kuin sairastuin, ennen ku muutuin, ennenku vaihoin kaveri porukkaa..

Mun elämää tuli ihminen, jota oon satuttanu, jolle oon huutanu, jolle oon vittuillu, silti se päätti tulla mun elämää takas, mä en tiedä uskallanko mä ottaa enää kokonaa sitä mun elämää.. Uskallanko mä antaa itseni tuntea onnellisuutta siitä että se ihminen on mun elämässä vai mitä mun pitäisi tehdä?

Mun pää on täynnä ajatuksia, surua, kaipuuta, stressiä..

Olen miettiny että otanko edestäni muurin ja annan itseni tuntea..?

Vai vedänkö muurin eteeni vielä tiukemmin enkä annan kenenkää murtaa sitä? 

Sillä mähän oon se välittävä ihminen samaa aikaa kylmä ja väliinpitämätön

Mähän olen aina iloinen, mutta silti sisältä tuntuu että olen pienissä murusissa..

Mä en ihastu, mä en rakastu.. Sillä vältän sydän surut, sillä vältän sen henkisen kivun mikä syntyy muista asioista.. On helpompi olla vaikea ja vittumainen kun rakastettava ja helppo..

En vain tiedä mitä mä haluan..

Mutta entä sitten ku päässä pyörii myös tulevaisuus.. Pyörii kysymyksiä.. Mitä mä haluan? Mitä mä teen tulevaisuudessa?

Koska mä haluan valmistua? Mitä sen jälkee tapahtuu?

Olen huomanu sen että mua pelottaa tulevaisuus.. Ja oon henkisesti ja fyysisesti väsynyt.. 

Koulu stressaa, musta tuntuu ettei tuolla koulussa enää toimi mikää.. Joka tuottaa enemmän ärsytystä ja stressiä koska tulee uusia juttuja kaikki muuttuu mutta kukaan ei osaa vastata kysymyksiin..

Toivon että kaikki mun ajatukset selvenis ja voisin taas nauttia koulusta ja kaikesta mitä mulla mun elämässä on..