Oon aikasemminki kirjottanu siitä että, mä ennen rakastin joulua, mä alotin jouluvalmistelut jo marraskuun puol välissä.
Mä rakastin sitä että jouluaatto vietettiin perheen kesken, mä yleensä riehuin aamusta asti veljen kanssa koska pitihän veljen mua viihdyttää. Joulupäivää mä ootin aina ku kuuta nousevaa sillä mun yks tärkeimmistä ihmisistä tuli joka joulupäivä meille, mä näytin aina mun lahjat sille, kerroin mun todistuksesta ja muuten vaaa olin hänen vierellään.
Ai miks mä en enää tykkää joulusta... Vuonna 2010 aika lähellä joulua mä sairastuin, siitä alkoi koko perheen helvetti ja opettelu elämään sairaan lapsen ja sisaruksen kanssa.
Muut hyväksy sen ja tottu siihen aika nopeesti, paitsi mä. Välillä musta tuntu ja osittain tuntuu vieläkin että mun perheen jäsenet pitää mua helposti särkyvänä, ne ei haluu että kannan huolia sillä onhan tässä ollu yhtä ja toista.. Kuten vaikka viime jouluna mulla alko hirveet mahakivut ja heti joulun jälkeee mä makasinki sairaalassa odottamassa leikkausta. Mutta mikä on se todellinen ja tärkein syy minkä takia mä en osaaa nauttia joulusta?
Mä sain kuulla 2010 paripäivää ennen jouluaattoa että mun yhellä elämäni tärkeimmällä ihmisellä oli muutama kuukaus elinaikaa.. Mun ukilla.
Mun oli vaikee hyväksyy sitä että mun ukki ei sinä jouluna tullukkaan meille syömään ja vielä vaikeempi oli hyväksyä sitä että mä näin mun ukin viimisen kerran 26.12.2010..
Mulla ei ollu voimia enää mennä kattomaan ukkia loppuaikana sairaalaan ja mä kannoin siitä hirveetä syylisyyden tunnetta kunnes isi halas mua ja sano että ukki ei halunnu että mä nään sen siinä kunnossa, kunnossa missä se ei pystyny ite käymää vessassa, ei syömää eikä juomaa ite. Mun ukista oli tullu niin hauras. Mutta mä näin aina ukin mun sankarina, koska mun ukki jakso kuitenki taistella sitä sairautta vastaa vaikka loppujen lopuks se sairaus saiki hänet.
Seuraavana vuonna vähän ennen joulua meijän koira jouduttiin lopettamaan, vaikka mä sinä jouluna sain oman koiran joululahjaks ni se ei poistanu tai poista sitä surua ja ikävää.
Jotenki aina jouluna meijän perheelle tapahtu jotain tai tuli elämässä takapakkia ja mä rupesin ajattelemaan että vitut, meijän joulut on tuomittuja.
Mutta tänä vuonna joulu on tuntunu erillaiselta, se ei ahista niin paljon, mulla on muutto uudelle paikkakunnalle heti joulun jälkeee ehkä se edes auttaa asioita. Ja ehkä mä ooon jo tarpeeks vahva opettelemaan viettämään onnellista joulua ilman ukkia.
Vaikka mä viettäisin kuinka monta joulua onnellisena tästä edes päin niiin mun ukki tulee olemaan aina mun jouluissa läsnä, se on mun enkeli joka kulkee sydämessä ja vierellä aina. ♥ Samoin seri ♥
Mä kaipaaaan niin paljon mutta ehkä tästä alkaa taas mun onnelliset joulut vaikka mua ehkä pelottaa osittain että mitä pahaa tapahtuu.. Mutta mä katson tulevaisuutta päiväkerrallaan.
keskiviikko 21. joulukuuta 2016
torstai 8. joulukuuta 2016
Kiitollinen, siunattu, onnellinen, matkannu tänne ohi ongelmien, mietin miten mä ansaitsin tän kaiken mitä uskalsin toivoa mä sain sen.
Sinut on hyväksytty opiskelijaksi Kaakkois-Suomen ammattikorkeakouluun Mikkelin kampukselle yhteisöpedagogikoulutukseen! Koulutus järjestetään päiväopintoina, ja tutkintonimike on yhteisöpedagogi (AMK).
24.11.2016 Heräsin ja näin sähköpostissa viestin missä luki yllä oleva teksi, mä kiljuin, huusin, itkin nauroin tärisin.
Mun suurin unelma oli toteutunu ja hysteerisenä laitoin viestiä perheelle, viestiä iskälle ja äitille espanjan lämpöö, ne soittaa mulle, mä itken ja nauran. Kuulen niiden äänestä sen ylpeyden, mä tein sen.
Mä en vieläkään oikeeen osaa kuvitella että musta tulee taas opiskelija, oon puol vuotta elämänny työttömänä ja nyt seuraavat 3.5 tuun opiskelemaan ammattikorkeessa, unelma ammattia jotta pääsen unelma työhön.
Samaan aikaa luen viestejä wapista ja sain lukea että mun uusi tuttavuus, josta on tullu muutamassa kuukaudessa mulle helvetin tärkeä ystävä, pääs myös samaan kouluun, samalle luokalle.
Silloin päätettii että nyt repästää, ja etitää yhteinen uusi koti, alotetaa yhessä ihan uus elämä.
En ikinä oo voinu kuvitellakkaan että niin lyhyessä ajassa jostain ihmisestä jo tietää niin paljon ja sitä kuinka samanlaisia me ollaan, kuinka paljon samoja asioita me ollaa koettu. Ikuisia ystäviä? toivottavasti ♥
Mun muutto ja kouluun pääsy tuotti ristiriitoja monien ihmisten suhteeen, jotkut kaverit oli ylpeitä, enemmän onnellisia ku minä jos se nyt on edes mahdollista.
Jotkut ei oikee meinannu ymmärtää miks mä haluan muuttaa pois täältä.
Jotkut ei oikein reagoinut mitenkää. Monelle se oli aika shokki.
"ei helvetti. sä muutat oikeesti, etsä saa muuttaa" toi lause ja noi sanat on sellaset mitä oon kuullu monen monta kertaa.
Mutta vaikka mua pelottaaa, vaikka mä jätän tavallaa kaiken taakse ni mä ooon onnellinen.
Mä ehkä vihdoin pystyn olee onnellinen ja elää ilman sitä joka päivästä draamaa.
Ehkä mä voin vihdoin jatkaa elämää, päästää irti niistä tunteista mitä mun ei pitäis tuntea, jatkaa elämäää.
Tutustua uusii ihmisii, ihastua, rakastua ja nauttia elämästä täysillä, ilman sitä kipua ja kaipuuta.
Ai mitä mä tuun kaipaamaa heinolassa ja kotona?-
Tottakai mä ihan eniten tuun kaipaamaa mun silmäteriä ja tätin suuria rakkauksia, sillä he ovat tärkein asia mun elämässä.
Mä tuun kaipaamaa mun siskon sohvaa ja niitä aikoja ku mä kinastelen mun siskon kanssa, esim siitä että kummasta isi tykkää enemmän.
Veljen vittuilua mutta sitä suojelua, niitä hetkiä ku voidaan puhua ihan kahestaa ja saan olla niin tyhmä ku mä haluan.
Tietysti mä tuun kaipaamaa äitin tekemää ruokaa, äitin valituksia siivoomisesta ja tiskikoneen täytöstä. Mutta ehkä eniten mä äitistä tuun kaipaamaan niitä keskusteluja, niitä hyviä ja huonoja keskustelua.
Tuun kaipaamaa ehkä kaikista eniten mun isin halausta, silloin ku seinät kaatuu päälle ja ku tuntuu että kaikki oikeesti romahtaaa, jotenki mun isi saa nostettua mut sieltä pohjalta ylös, pyyhkii ne kyyneleet ja keksii ratkasun tilanteesee kun tilanteesee.
Mutta myös mua pelottaaa se että muutan melkee 100 kilometrin päähän, mitä jos saan kipukohtauksen, niin pahan että mä en voi kävellä, tai kun haluun vaaa kotiin, missä on mun perhe?
Mä tuun tottakai kaipaamaa mun kavereita, vaikka ne onki välillä täysiä paskiaisia ja aiheuttaa mulle paljon mielipahaa ja paskaa oloa, mutta mähän oon niitten tukipilari, tässäki asiassa mulla on pelko? Miten ne pärjää? Yleensä suurin osa puhuu mulle, ja mä oon se joka saa vihat niskaa mutta samalla ne kaikki tunteet mitä muut vuodattaaa.
Mä tuun kaipaamaan viikonloppusia ajeluita, eritoten niitä aamuyöllä olevia kun mä istun kahdestaa autossa hyvän ystävän kanssa, me ajetaa ympäri kylää ja puhutaa, puhutaan kaikesta..
Tuun kaipaamaa mun ja mun BFF:n joka on mulle kun veli niin kahvi hetkiä, kun me joka kesä istutaaa niiden parvekkeella juoden kahvia, me puhutaan kaikesta, mitä maan ja taivaan välillä on, silloin pystyn unohtamaan kaiken muun, silloin musta tuntuu että mun paikka on siinä ja että oikeesti on ihminen joka välittää ja haluu mulle vaan hyvää, joka iloitsee mun puolesta silloin ku mä oon onnellinen vaikka asia ei ois hänestä kaikkein paras, mutta se että on onnellinen mun puolesta.
Mä tuun toisaalta kaipaamaan paljon täältä, koska oon asunu 20-vuotta täällä, mutta pois pääsy on kuitenki ollu pitkäää mielessä.
Mä tuun myös kaipaamaa mun hetkiä hautausmaalla, ukin haudalla. Mutta myös pitkiä iltalenkkejä mun rakkaan koiran kanssa.
Ai miks mä haluun tätä?-
Moni ei ehkä ymmärrä miks mä haluan pois, mutta tää kaupunki ja nää ihmiset jotenki ahistaa.
Mä haluun löytää onnen, päästä toteuttamaa mun unelmaa ja aloittamaa elämän puhtaalta pöydältä.
Tää on toisaalta ehkä iso riski, mutta elämässä ei selviä jos välillä ei poistu mukavuus alueelta, oishan musta kiva asuu kotona viel monen monta vuotta, eläää huoletonta elämäää. eiei,
mun elämä on ollu huoletonta viimeks 13 vuotiaana, mutta mä oon kasvanu ja sen takii mä oon varma että mä pärjään, ja tää tulee olee parasta mitä mulle on tapahtunu pitkää aikaa.
Tää on se juttu mitä mä haluan tehdä isona, ehkä mun oma elämä tulee aina heijastumaa mun työhön.
Mutta mun on aika kääntää uus sivu mun elämässä, päästää kaikesta menneisyydestä irti, kaikesta niistä virheistä mitä oon tehny,, kaikesta siitä surusta, rakentaa mun sydän taas ehjäksi, vaikka tuleeko se ikinä olemaan täysin ehjä, mutta ainaki se on todiste siitä että mä oon elänny enemmän ku pelänny.
Mä oon tarpeeks vahva hyväksymään mun sairauden, ja sen että se on aina osa mua, toivottavasti mä oon vielä joku päivä tarpeeks vahva elämää ilman sitä häpeän tunnetta.
Mä ehkä oikeesti löydän vielä ihmisen joka rakastaa ja hyväksyy mut tälläsenä ku mä ooon.
Mutta nyt alkaa mun uus seikkaillu ja elämää tunteiden vuoristoradassa.
Lupaan että mä en ikinä unohda sitä kuka mä oikeasti olen vaan tuun aina olemaa oma itteni.
24.11.2016 Heräsin ja näin sähköpostissa viestin missä luki yllä oleva teksi, mä kiljuin, huusin, itkin nauroin tärisin.
Mun suurin unelma oli toteutunu ja hysteerisenä laitoin viestiä perheelle, viestiä iskälle ja äitille espanjan lämpöö, ne soittaa mulle, mä itken ja nauran. Kuulen niiden äänestä sen ylpeyden, mä tein sen.
Mä en vieläkään oikeeen osaa kuvitella että musta tulee taas opiskelija, oon puol vuotta elämänny työttömänä ja nyt seuraavat 3.5 tuun opiskelemaan ammattikorkeessa, unelma ammattia jotta pääsen unelma työhön.
Samaan aikaa luen viestejä wapista ja sain lukea että mun uusi tuttavuus, josta on tullu muutamassa kuukaudessa mulle helvetin tärkeä ystävä, pääs myös samaan kouluun, samalle luokalle.
Silloin päätettii että nyt repästää, ja etitää yhteinen uusi koti, alotetaa yhessä ihan uus elämä.
En ikinä oo voinu kuvitellakkaan että niin lyhyessä ajassa jostain ihmisestä jo tietää niin paljon ja sitä kuinka samanlaisia me ollaan, kuinka paljon samoja asioita me ollaa koettu. Ikuisia ystäviä? toivottavasti ♥
Mun muutto ja kouluun pääsy tuotti ristiriitoja monien ihmisten suhteeen, jotkut kaverit oli ylpeitä, enemmän onnellisia ku minä jos se nyt on edes mahdollista.
Jotkut ei oikee meinannu ymmärtää miks mä haluan muuttaa pois täältä.
Jotkut ei oikein reagoinut mitenkää. Monelle se oli aika shokki.
"ei helvetti. sä muutat oikeesti, etsä saa muuttaa" toi lause ja noi sanat on sellaset mitä oon kuullu monen monta kertaa.
Mutta vaikka mua pelottaaa, vaikka mä jätän tavallaa kaiken taakse ni mä ooon onnellinen.
Mä ehkä vihdoin pystyn olee onnellinen ja elää ilman sitä joka päivästä draamaa.
Ehkä mä voin vihdoin jatkaa elämää, päästää irti niistä tunteista mitä mun ei pitäis tuntea, jatkaa elämäää.
Tutustua uusii ihmisii, ihastua, rakastua ja nauttia elämästä täysillä, ilman sitä kipua ja kaipuuta.
Ai mitä mä tuun kaipaamaa heinolassa ja kotona?-
Tottakai mä ihan eniten tuun kaipaamaa mun silmäteriä ja tätin suuria rakkauksia, sillä he ovat tärkein asia mun elämässä.
Mä tuun kaipaamaa mun siskon sohvaa ja niitä aikoja ku mä kinastelen mun siskon kanssa, esim siitä että kummasta isi tykkää enemmän.
Veljen vittuilua mutta sitä suojelua, niitä hetkiä ku voidaan puhua ihan kahestaa ja saan olla niin tyhmä ku mä haluan.
Tietysti mä tuun kaipaamaa äitin tekemää ruokaa, äitin valituksia siivoomisesta ja tiskikoneen täytöstä. Mutta ehkä eniten mä äitistä tuun kaipaamaan niitä keskusteluja, niitä hyviä ja huonoja keskustelua.
Tuun kaipaamaa ehkä kaikista eniten mun isin halausta, silloin ku seinät kaatuu päälle ja ku tuntuu että kaikki oikeesti romahtaaa, jotenki mun isi saa nostettua mut sieltä pohjalta ylös, pyyhkii ne kyyneleet ja keksii ratkasun tilanteesee kun tilanteesee.
Mutta myös mua pelottaaa se että muutan melkee 100 kilometrin päähän, mitä jos saan kipukohtauksen, niin pahan että mä en voi kävellä, tai kun haluun vaaa kotiin, missä on mun perhe?
Mä tuun tottakai kaipaamaa mun kavereita, vaikka ne onki välillä täysiä paskiaisia ja aiheuttaa mulle paljon mielipahaa ja paskaa oloa, mutta mähän oon niitten tukipilari, tässäki asiassa mulla on pelko? Miten ne pärjää? Yleensä suurin osa puhuu mulle, ja mä oon se joka saa vihat niskaa mutta samalla ne kaikki tunteet mitä muut vuodattaaa.
Mä tuun kaipaamaan viikonloppusia ajeluita, eritoten niitä aamuyöllä olevia kun mä istun kahdestaa autossa hyvän ystävän kanssa, me ajetaa ympäri kylää ja puhutaa, puhutaan kaikesta..
Tuun kaipaamaa mun ja mun BFF:n joka on mulle kun veli niin kahvi hetkiä, kun me joka kesä istutaaa niiden parvekkeella juoden kahvia, me puhutaan kaikesta, mitä maan ja taivaan välillä on, silloin pystyn unohtamaan kaiken muun, silloin musta tuntuu että mun paikka on siinä ja että oikeesti on ihminen joka välittää ja haluu mulle vaan hyvää, joka iloitsee mun puolesta silloin ku mä oon onnellinen vaikka asia ei ois hänestä kaikkein paras, mutta se että on onnellinen mun puolesta.
Mä tuun toisaalta kaipaamaan paljon täältä, koska oon asunu 20-vuotta täällä, mutta pois pääsy on kuitenki ollu pitkäää mielessä.
Mä tuun myös kaipaamaa mun hetkiä hautausmaalla, ukin haudalla. Mutta myös pitkiä iltalenkkejä mun rakkaan koiran kanssa.
Ai miks mä haluun tätä?-
Moni ei ehkä ymmärrä miks mä haluan pois, mutta tää kaupunki ja nää ihmiset jotenki ahistaa.
Mä haluun löytää onnen, päästä toteuttamaa mun unelmaa ja aloittamaa elämän puhtaalta pöydältä.
Tää on toisaalta ehkä iso riski, mutta elämässä ei selviä jos välillä ei poistu mukavuus alueelta, oishan musta kiva asuu kotona viel monen monta vuotta, eläää huoletonta elämäää. eiei,
mun elämä on ollu huoletonta viimeks 13 vuotiaana, mutta mä oon kasvanu ja sen takii mä oon varma että mä pärjään, ja tää tulee olee parasta mitä mulle on tapahtunu pitkää aikaa.
Tää on se juttu mitä mä haluan tehdä isona, ehkä mun oma elämä tulee aina heijastumaa mun työhön.
Mutta mun on aika kääntää uus sivu mun elämässä, päästää kaikesta menneisyydestä irti, kaikesta niistä virheistä mitä oon tehny,, kaikesta siitä surusta, rakentaa mun sydän taas ehjäksi, vaikka tuleeko se ikinä olemaan täysin ehjä, mutta ainaki se on todiste siitä että mä oon elänny enemmän ku pelänny.
Mä oon tarpeeks vahva hyväksymään mun sairauden, ja sen että se on aina osa mua, toivottavasti mä oon vielä joku päivä tarpeeks vahva elämää ilman sitä häpeän tunnetta.
Mä ehkä oikeesti löydän vielä ihmisen joka rakastaa ja hyväksyy mut tälläsenä ku mä ooon.
Mutta nyt alkaa mun uus seikkaillu ja elämää tunteiden vuoristoradassa.
Lupaan että mä en ikinä unohda sitä kuka mä oikeasti olen vaan tuun aina olemaa oma itteni.
torstai 17. marraskuuta 2016
Eihän niin suurta taakkaa olekaan ettei sitä vois puolittaa
Mun maailma romahti, mä romahin,
mun maailma ja mä menin niin tuhansii pieniin palasiin
että musta ei varmaan koskaan tuu täysin ehjä.
Pahin painajainen ja pahin pelko on liian lähellä todellisuutta.
Kuka tässä vaiheessa jaksaa miettii tulevaisuutta tai mitä kaverit ajattelee,
Niimpä on helpompi olla saatanan kylmä ja ilkee akka kaikille,
niin ei tuu sitä että mua myöhemmin kaivattais.
Silloin kun mä eristäydyn,
silloin ku mä joudun oottamaan ja pelkäämään pahinta.
Helpompi jäädä yksin ku nähdä ne kavereitten,
suru, huoli, pettymys, vähättely ja se että pysy positiivisena katseet.
Perheen surulliset ja pelkoa täynnä olevat katseet saa mieleni rikki.
Ne ei halua päästää musta irti, ne ei halunnu mulle tällästä elämää.
Ne on aina vaa halunnu parasta mulle, ei tätä.
Ja kyllä mä tiin että ne ottais tän pelon,surun ja kivun ittellee jos ne vaan vois,
niin paljon ne välittää.
Ja kyllä mä tiiän että ne haluis puolittaa mun surun sillä että ne on läsnä,
mutta mä en haluu kuormittaa niitä.
Porukat ei haluu että mä muutan.
Ehkä ne pelkää että mä erkaannun ja masennun tai yritän liikaa selvitä yksin
tai ehkä niitä pelottaa päästää pieni tyttö omaa kotiin pärjäämään yksin.
Mutta toisaalta olisiko helpompi muuttaa,
koska silloin en näkisi jokainen päivä vanhempieni huolestuneita kasvoja,
että milloin tää loppuu.
Mutta kyllä mä tiedän, jos muutan ja jos mä romahan ja oon maassa,
niin ei mua kukaan muu pysty nostamaan sieltä kuin isi,
ei kukaan pyyhi kyyneleitä niinkuin isi
Ja kukaan ei sano niin hyviä lohdutus sanoja kuin äiti, kukaan ei hymyile niinkuin äiti,
Kukaan ei rakasta niinkuin isi ja äiti.
Ehkä mulla on vaa pakottava tarve selviytyä tästä asiasta yksin,
mä en halua tuottaa pettymystä siitä
että kun mä en jaksakkaa olla reipas, mä en jaksakkaa olla vahva vaan haluisin luovuttaa.
Mä en halua että musta kannetaa huolta, on paljon muitakin huolen aiheita.
Eritoten mä en halua tuottaa surua perheelleni enempää.
6-vuoden aikana on enemmän tuntunu siltä että oisin pettymys
kuin se että minusta oltaisi ylpeitä.
Kyllähän kaikki sen tietää että emmä tällästä elämää halunnu.
Mä halusin olla aina onnellinen prinsessa, mutta sain astetta rankemman elämän,
joka nyt vaa koettelee liian usein.
"täytyy olla lujasta luusta että selviytyy"
mun maailma ja mä menin niin tuhansii pieniin palasiin
että musta ei varmaan koskaan tuu täysin ehjä.
Pahin painajainen ja pahin pelko on liian lähellä todellisuutta.
Kuka tässä vaiheessa jaksaa miettii tulevaisuutta tai mitä kaverit ajattelee,
Niimpä on helpompi olla saatanan kylmä ja ilkee akka kaikille,
niin ei tuu sitä että mua myöhemmin kaivattais.
Silloin kun mä eristäydyn,
silloin ku mä joudun oottamaan ja pelkäämään pahinta.
Helpompi jäädä yksin ku nähdä ne kavereitten,
suru, huoli, pettymys, vähättely ja se että pysy positiivisena katseet.
Perheen surulliset ja pelkoa täynnä olevat katseet saa mieleni rikki.
Ne ei halua päästää musta irti, ne ei halunnu mulle tällästä elämää.
Ne on aina vaa halunnu parasta mulle, ei tätä.
Ja kyllä mä tiin että ne ottais tän pelon,surun ja kivun ittellee jos ne vaan vois,
niin paljon ne välittää.
Ja kyllä mä tiiän että ne haluis puolittaa mun surun sillä että ne on läsnä,
mutta mä en haluu kuormittaa niitä.
Porukat ei haluu että mä muutan.
Ehkä ne pelkää että mä erkaannun ja masennun tai yritän liikaa selvitä yksin
tai ehkä niitä pelottaa päästää pieni tyttö omaa kotiin pärjäämään yksin.
Mutta toisaalta olisiko helpompi muuttaa,
koska silloin en näkisi jokainen päivä vanhempieni huolestuneita kasvoja,
että milloin tää loppuu.
Mutta kyllä mä tiedän, jos muutan ja jos mä romahan ja oon maassa,
niin ei mua kukaan muu pysty nostamaan sieltä kuin isi,
ei kukaan pyyhi kyyneleitä niinkuin isi
Ja kukaan ei sano niin hyviä lohdutus sanoja kuin äiti, kukaan ei hymyile niinkuin äiti,
Kukaan ei rakasta niinkuin isi ja äiti.
Ehkä mulla on vaa pakottava tarve selviytyä tästä asiasta yksin,
mä en halua tuottaa pettymystä siitä
että kun mä en jaksakkaa olla reipas, mä en jaksakkaa olla vahva vaan haluisin luovuttaa.
Mä en halua että musta kannetaa huolta, on paljon muitakin huolen aiheita.
Eritoten mä en halua tuottaa surua perheelleni enempää.
6-vuoden aikana on enemmän tuntunu siltä että oisin pettymys
kuin se että minusta oltaisi ylpeitä.
Kyllähän kaikki sen tietää että emmä tällästä elämää halunnu.
Mä halusin olla aina onnellinen prinsessa, mutta sain astetta rankemman elämän,
joka nyt vaa koettelee liian usein.
"täytyy olla lujasta luusta että selviytyy"
tiistai 13. syyskuuta 2016
welcome to my life, You see it is not easy
*älä itke, älä helvetti itke, pidä tunteet sisällä, sen sä osaat* - sanon monta kertaa peräkkäin itselleni mielessä lääkärin vastaan otolla..
Oon kuullu toisaalta huonoja uutisia..
mä yritän, mä yritän haudata tunteet ja ymmärtää miksi mulla on kipuja..
"Onko sulla ketää ystävää kenelle sä voisit puhua, ystävää joka ymmärtää että oot kipee?" Lääkäri kysyy multa..
*älä itke, älä helvetti itke, vastaa hymyilen, älä itke* - mä taas hoen mielessäni tuota ennen kuin vastaan.
"on mulla" vastaaan, oon hetken hiljaa kunnes mä en voi pitää kyyneliä sisällä.
mä itken ja sanon
"on mulla ystäviä jotka ymmärtää tai no niin mä luulin, mutta taas mä oon se kuuntelija"
Lääkäri kattoo mua huolestuneena, se näkee sen monen viikkosen surun ja pahan olon mun silmissä
"Kai tiiät että sä et aina voi olla se joka kuuntelee, et varsinkaa tässä tilanteessa" lääkäri sanoo mulle ja saan aikaseks vaa lisäää kyyneliä..
"kyl mä tiiän, kyllä mä puhun mun kavereille, mutta ei ne ymmärrä tai ne ei haluu ymmärtää, välillä oon niin yksin." - mä sönkötän kyyneleet silmillä.
Puhutaa ja puhutaa, lääkäri kertoo huolensa mulle, sanoo että musta ei ooo kantamaa koko maailmaa yksin.
Yrittää selittää että mä tarvisin jonkun jolle mä voisin puhua kaikesta, ilosta ja surusta.
"Sun ei pitäs jäädä yksin ja kantaa muitten huolia varsinkaa nyt" - Lääkäri jaksaa painostaa juuri tuota lausetta..
Mielessäni mietin mitä eroa tällä on menneisyyteen, ainahan mä oon yksin selviytyny..
Lähden lääkärin vastaan otolta, lupaan harkita hänen ehottamia asioita ja lupasin ottaa yhteyttä.
Pidätän itkua, koko auto matkan, en juuri sano sanaakaa veljelleni.
Mietin vaa kaikkea mitä lääkäri sano, mietin kaikkia niitä paskoja uutisia mitä taas kuulin,
mietin sitä pelkoa joka mut taas vallitsee, epätietoisuus..
Mutta tämä on mun elämä, ei se ikinä oo ollu helppoa, mutta mä ehkä selviin.
sunnuntai 4. syyskuuta 2016
03.02.2016 päivä kun tajusin jatkaneeni elämää ja pystyin olemaan onnellinen jonkun muun kanssa
Istun yksien miettien,
muistelen kesäöitä,
niitä öitä kun istuin kuistinportailla, itkien paha oloa pois.
Sydämeni oli rikki, tuhansissa palasissa, siltä se ainakin tuntui.
Olin varma etten mä selviäisi.
Monia öitä valvoin itkien ja miettien tapaa jolla selviäisin.
Iholla arvet joska muistuttavat minua siitä,
kivusta, ahdituksesta ja rakkaudesta..
Mutta enää se rakkaus ei tee kipeää,
nyt se on muisto siitä että mä osasin rakastaa
ja heikoimmallakaan hetkellä mä en luovuttanut.
Vaan mä selvisin.
Nousin pohjalta, vaikka olin varma että mä kuolen
maanantai 22. elokuuta 2016
"miks se on mä jonka pitää muka jaksaa"
Mä autan sua, mä kuuntelen sua, aina kun tarvit mua..
Luulin että se joskus oli molemmin puolista, mutta siihenki pettyy.
"Muhun sattuuu henkisesti ja fyysisesti" - ei vastausta
"Haluun muuttaaa, ja kuva kämpästä joka sijaitsee Hämeenlinnassa"- ei asiaa liittyvää kommenttia
Mä oon kyllästyny siihen että välitän ihmisistä enemmän ku musta välitetään.
Että mä voin olla kuin paskana tahansa, kuhan vaa muut on onnellisia
voin olla paskana, eikä kukaa välitä..
Ei ees kysytä mikä on?
Ei edes silloin vaikka sanoisin "hei mä oon paskana, mä oon romahtamis pisteessä"
Mä haluun oikeesti pois, hetkeks kadota etten mä tuntis tätä kipua..
Lupaan palata, silloin kun muhun ei enää satu..
sunnuntai 21. elokuuta 2016
vahvan tytön titteli, kunnia mutta taakka
Vahva tyttö, se joka selviää koska ei anneta lupaa luovuttaa
Monen monta kertaa kuullu "sä jos joku selviät, olet vahva ja selviytyjä
Sairaala reissut, huonot uutiset aina kuullu " Reipastyttö, urhea, vahva ihminen"
Liian usein kuullu kuinka mä selviän,
kuinka mä olen yks vahvimmista ihmisistä ketä läheiseni tuntee.
Mulle ei oo ikinä annettu lupaa olla heikko,
multa on odotettu selviytymistä.
Kun olen maannut sairaalassa tai kuullut huonoja uutisia..
Hetken itken ja taas se hymy kasvoille ja taas oon se vahva tyttö.
Mä oon myös se joka välittää liikaa muista, enemmän ku musta välitettää
Mun ystävät tulee aina menee kaiken edelle,
niitten onnellisuus menee mun onnen edelle, niin se on aina ollu.
Mä oon tuhansissa palasissa, mutta aina valmis auttamaa.
Löydän ihmisen vierelle kenestä välitän, jos se satuttaa mun ystävää ni annan olla.
niihän se on aina ollu että mun ystävien onnellisuus menee mun onnellisuuden edelle..
Ja mähän rikon kaiken mihin kosken..
Oon väsyny yrittämään, oon väsyny välittämää ihmisistä jotka ei välitä musta..
Oon tuhansissa palasissa ja kukaa ei huomaa sitä..
lauantai 6. elokuuta 2016
tyly ja kylmä ku kivi
Me ajellaa, nauretaa,jutellaa... Yhtäkkii tulee muutaman minuutin hiljaisuus..
sä rikot sen hiljaisuuden ja kerrot kuinka ootte miettiny et miks mä joskus lähin tosta porukasta ja miks mä palasin..
Yritin kertoa, yritän selittää sulle kuinka paskana mä olin henkisesti, kuinka mä en jaksanu että kun jotain tapahtu ni se syy oli mussa vaikka en ois ees tienny koko asiasta mitää.
Mä en voinu vaan kertoa että sen lähellä musta tuntu että joku ois lyöny mua puukolla rintaa ja nauranu ku muhun sattu niin paljon ja loppujen lopuks mä en ees tuntenu mitää.
Mä en pystyny selittämää kuinka se koko porukka sai mut voimaa niin huonosti että musta tuntu että mulla olis ollu naru kaulalla joka kiristy kiristymistään..
Mä en voinu kertoa että sain loppuvuonna niiin hirveitä uutisia että ne ei ois ymmärtäny, mun piti unohtaa se, mun piti sisällistää se että pystyin olee oma itteni..
Ai miks mä palasin siihen?
Ootteko ku huumetta, teistä on mahoton päästä eroo.
toi kaveri porukka on mulle aivan helvetin tärkeä ja mä en tuu pääsee siitä eroo ennen ku pääsen muuttaa pois täältä.
Ehkä mä en osannu olla onnellinen ilman teitä, mutta en tiiä osaanko olla onnellinen teijän kanssa.
Mut teijän seurassa mä voin olla oma ilonen itteni, mutta toivon että joskus joku huomais että ei mullakaan ne asiat aina niin hyvin oo..
Mä en jaksa laitella viestiä, mä en jaksa soitella..
Ai mitä mä haluan?
Mä haluisin että joku oikeeesti kattois mua silmii ja kysyis "mitä sulle oikeesti kuuluu"
kattois silmii ja näkis mun kyynelten valtameren mitä en oo vaan saanu vuodatettuuu.. Nökis sen paskan olon mistä en oo voinu puhua koska kukaaa ei oikeesti halua kuulla..
Kumpa sä edes tajuisit, sillä sä oot ollu aina joka on nähny kaiken mun läpi..
Voisitpa kertoa mulle että sä välität musta että sä pidät musta huolta ku mun jalat ei enää kanna...
sä rikot sen hiljaisuuden ja kerrot kuinka ootte miettiny et miks mä joskus lähin tosta porukasta ja miks mä palasin..
Yritin kertoa, yritän selittää sulle kuinka paskana mä olin henkisesti, kuinka mä en jaksanu että kun jotain tapahtu ni se syy oli mussa vaikka en ois ees tienny koko asiasta mitää.
Mä en voinu vaan kertoa että sen lähellä musta tuntu että joku ois lyöny mua puukolla rintaa ja nauranu ku muhun sattu niin paljon ja loppujen lopuks mä en ees tuntenu mitää.
Mä en pystyny selittämää kuinka se koko porukka sai mut voimaa niin huonosti että musta tuntu että mulla olis ollu naru kaulalla joka kiristy kiristymistään..
Mä en voinu kertoa että sain loppuvuonna niiin hirveitä uutisia että ne ei ois ymmärtäny, mun piti unohtaa se, mun piti sisällistää se että pystyin olee oma itteni..
Ai miks mä palasin siihen?
Ootteko ku huumetta, teistä on mahoton päästä eroo.
toi kaveri porukka on mulle aivan helvetin tärkeä ja mä en tuu pääsee siitä eroo ennen ku pääsen muuttaa pois täältä.
Ehkä mä en osannu olla onnellinen ilman teitä, mutta en tiiä osaanko olla onnellinen teijän kanssa.
Mut teijän seurassa mä voin olla oma ilonen itteni, mutta toivon että joskus joku huomais että ei mullakaan ne asiat aina niin hyvin oo..
Mä en jaksa laitella viestiä, mä en jaksa soitella..
Ai mitä mä haluan?
Mä haluisin että joku oikeeesti kattois mua silmii ja kysyis "mitä sulle oikeesti kuuluu"
kattois silmii ja näkis mun kyynelten valtameren mitä en oo vaan saanu vuodatettuuu.. Nökis sen paskan olon mistä en oo voinu puhua koska kukaaa ei oikeesti halua kuulla..
Kumpa sä edes tajuisit, sillä sä oot ollu aina joka on nähny kaiken mun läpi..
Voisitpa kertoa mulle että sä välität musta että sä pidät musta huolta ku mun jalat ei enää kanna...
lauantai 30. heinäkuuta 2016
mä oon vaa näiden muistikuvien vanki Taas syvällä kahlaan tänmenneisyyden halki Eilinen on enää filminauha joka pitää mua valveillaJa herättää mut eloon! Sydämeni pohjalla se pysyy tallessa
Tosi erillainen teksti kun yleensä, mutta sain idean siitä että ottelen tosi paljon kuvia ittestäni ja kavereista. Mun kuvat saattaa olla tosi surullisen olosia tai sit niillä on muuten joku tarkotus tai mulla on ollu joku ajatus.. Niimpä laitan kuvia ja kerron mun fiiliksiä siitä kuvasta ja ajatuksia...
#tb siihen kun asuin viikon yksin kotona, ajattelin että se viikko ois ihan kamala, töitten ja koulun kanssa hirvee stressi, kipeenä olo ja elämän draamaa..
Mutta loppua kohden se parani, sillä sain mun elämää ihmisen jota en ois todellakaan kuvitellu saavani ja siitä tuli mulle aivan helvetin tärkeä.
Kun katon tätä kuvaa kaipaan sitä onnellisuuden tunnetta ja ehkä vähän jopa sitä ihmistä, sillä se ei enää oo osa mun elämää..
Ukin haudalla käynti on mulle melkee joka kuukautinen juttu, mutta se on silti mun selviytymskeino ja vaikeeta mennä.
Mä välillä meen sinne kun mulla on henkisesti paska olla, mietin että mitä mun ukki sanois mulle, ja että mun on oikeestaan pakko selvitä sillä en voi tuottaa pettymystä.
Ajattelen sitä että mun ukki jakso taistella syöpää vastaa salaa ennen ku kerto meille, mutta loppujen lopuks se syöpä vei ukin, mutta ukki silti taisteli.
Mun ukki taisteli syöpää vastaa, mun pitää jaksaa taistella elämää vastaa :)
Kaipaan sua ukki jokapäivä! ♥
Kuva musta ja mun parhaasta ystävästä, elämä potki molempia päähän, haluttii vaan kadota, no kadottiihan me mun huoneeseee ja naurettii tyhmille jutuille eikä välitetty kusipäistä.
Me selvittii kivusta, surusta, ahistuksesta yhessä! ♥
I love you girl ♥
"sairaalan omaisuutta"
Kuva päijät-hämeen keskussairaalan aulasta, jouluna alkanu mahakipu, tunteet oli sekavat pelotti, sattu, väsytti itketti...
Erilääkärin mielipiteet ja tutkimukset oli sekavat,
kavereiden huolestuneet viestit, Veljen kädestä pito olen kiitollinen teille kaikille.
Ne oli ehkä elämäni paskimmat tunnit ja päivät...
Tän kuvan lähetin mun siskolle sanoilla, "sisko auta, mä en jaksa, mä en halua selvitä, mä en jaksa"
Ekaa kertaa mun elämässä mulla oli sellanen olo että mä en jaksa, mä en vaan halua olla se vahva tyttö mihin kaikki oli tottunu.. olin valmis luovuttamaan..
Leikkauksella mahakipuun löyty syy, se oli jotain sellaista mitä mä en olis voinu ikinä kuvitella. Asia mikä tulee vaikuttamaan mun loppu elämää.
Mun ei annettu lupaa luovuttaa, muistan kuinka oon soittanu äitille ja siskolle, että miksi mä taas, enkö sais luovuttaa en kestä enää yhtää paskaa..
Silloin mentiii tosi syvällä pohjassa, mutta mä taas selvisin. Koska mulla on paras perhe ja ystävä joka ymmärsi miltä tuntuu, ystävä joka osas tukea kivun keskellä.
Ja mun vierellä oli ihminen joka oli huolissaa mutta piti huolta viesteillä ja varmisti että kaikki on hyvin :)
"Sä tuut ja sä meet multa viet kaiken, turha juosta perääs meitä ei oo enää"
Kuvassa taustalla soi eldis-enää. Sillä musta tuntu että yks ihminen tuli ja meni mun elämäää ja vei multa kaiken. Välillä tuntu siinä on/off ajan että se ihminen vie mults järjen, mutta silti se sai mut onnelliseks, silti se oli mulle sillä hetkellä aivan helvetin rakas.
Mä en osannu käydä nukkumaan ilman hyvän yön viestiä, mä olin onnellinen kaiken paskan jälkee, mä olin ehjä.
Se ihminen sai mut tuntemaa vaikka luulin että mun tunteet ois haudattu jonnekki syvälle pohjalle..
Se ihminen on mulle vieläkin aivan helvetin rakas, vaikka se ei enää mee niin...
"sä olit kaunis kuin tiikeri, jonka raajoja koristi vain viivat viivojen perää"
"Sä haluat pois, sä haluat pakoon Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää"
Sanat haloo helsinki-kevyempi kantaa.
Muistan laitoin tän kuvan mun lapsuuden ystävälle joka on mun paraskaveri, laitoin että mä oon loppu. 3kuukautta melkee leikkauksesta, koulu stressi, kipu ja väsymys.
Olin ihan loppuun väsyny, mä yritin liikaa, yritin padota tunteita, yritin liikaa, piti koulussa saada kiitettävä produktiossa, rakkaus elämässä oli vaikeuksia, kaikki oli niin vitun mustaa ja valkosta kaikki oli sekavaa.
Mutta mun ystävä laitto mulle noi yllä olevat sanat, se on laittanu ne mulle monesti ja monella eri kerralla. Tuo biisi tuo mielee sen ystävän ja sen kuinka kiitollinen mä olen sille koska se on aina jaksanu potkia perseelle.. On aina ymmärtäny jos en oo jaksanu nousta sängystä, se on aina huolehtinu musta. Ollu valmis tulee vaikka pukemaa mulle vaatteet mun ollaa niin pohjalla menty. oot korvaamaton!
Onnellinen, rakastunut ja rakastettu oli tän kuvan fiilikset. Vihdoin asiat meni hyvin, vihdoin sain mun ja ihmisen välit kuntoo ja tiedettii missä mennää.
Hyvän yön viestin yhteydessä ne kaks sanaa. Musta tuntu että kuulun olla tässä.
Musta tuntu että olin onnellinen ja ehjä.
Näytä onnelliselta vaikka sun sydän on just edellisenä iltana särjetty..
"ei tässä mitää hätää, oon ihan kunnossa, ei oikeestaa tunnu missää"
Vale jonka esitin kaikkille jotka kysy mun vointia..
Mutta totuus mitä edes mun parhaat ystävät ei arvannu..
"oon tuhansissa palasissa, mä en halua tuntea enää mitää, mä oon niin rikki, niin loppu.
Mä en enää ikinä rakastu"
"Tanssi niinku kukaan ei kattois, niinku suhun ei sattuis"
"ne on vaa haavoja jotka ei tapa vaikka välillä toivois että ne vuotais kuivii"
Särkyny sydän mutta leikin onnellista leikin ettei millään oo mitään väliä mikään ei tunnu miltää.. Onko silloin kaikki ok?
Et tiedä miltä musta tuntuu kun seinät päälle kaatuu..
Olin selittäny ystävälle että mulla on päiviä milloin mä en halua tai jaksa tehdä mitään.
Mä haluan maata sängyssä se joskus sano että se ymmärtää..
Mutta sitten kun sellainen tilanne tuli se ei edes yrittänyt ymmärää sitten riideltii sitten oli draama ja musta tuntu että seinät kaatu muutenki päälle..
Ystävä vai kaveri?
"kiitollinen, siunattu, onnellinen"
Vihdoin valmistunu onnellinen lastenohjaaja, mä en uskonu että mä oisin pystyny tähän kaikkien vastoinkäymisien jälkee mutta mä pystyin.
Päivä milloin mä oikeesti olin aidosti onnellinen, jopa onnen kyyneleet silmissä.
oon kiitollinen kaikille jotka kulki tän matkan mun kanssa.
Kesän paras reissu ja paras tyyppi!
HIMOS JUHANNUS 2016! Samaa aikaa kaikki oli hyvin mutta silti kaikki oli ihan perseellää.
Humalassa kaikki näyttää hyvältä, mutta eipä siitäkään reissusta selvitty ilman kyyneleitä,riitoja ja tapaturmia.
Silti olin onnellinen!
"elämä lupaa mulle että teet tilaa jollekkin paremmalle"
Särkyny sydän alkaa olla ehjä, mutta silti sitä ihmistä kaipaaa, mutta kuitenki elämää tullu uuusia ihmisiä ja ajatukset sekaisin..
#tb siihen kun asuin viikon yksin kotona, ajattelin että se viikko ois ihan kamala, töitten ja koulun kanssa hirvee stressi, kipeenä olo ja elämän draamaa..
Mutta loppua kohden se parani, sillä sain mun elämää ihmisen jota en ois todellakaan kuvitellu saavani ja siitä tuli mulle aivan helvetin tärkeä.
Kun katon tätä kuvaa kaipaan sitä onnellisuuden tunnetta ja ehkä vähän jopa sitä ihmistä, sillä se ei enää oo osa mun elämää..
Ukin haudalla käynti on mulle melkee joka kuukautinen juttu, mutta se on silti mun selviytymskeino ja vaikeeta mennä.
Mä välillä meen sinne kun mulla on henkisesti paska olla, mietin että mitä mun ukki sanois mulle, ja että mun on oikeestaan pakko selvitä sillä en voi tuottaa pettymystä.
Ajattelen sitä että mun ukki jakso taistella syöpää vastaa salaa ennen ku kerto meille, mutta loppujen lopuks se syöpä vei ukin, mutta ukki silti taisteli.
Mun ukki taisteli syöpää vastaa, mun pitää jaksaa taistella elämää vastaa :)
Kaipaan sua ukki jokapäivä! ♥
Kuva musta ja mun parhaasta ystävästä, elämä potki molempia päähän, haluttii vaan kadota, no kadottiihan me mun huoneeseee ja naurettii tyhmille jutuille eikä välitetty kusipäistä.
Me selvittii kivusta, surusta, ahistuksesta yhessä! ♥
I love you girl ♥
"sairaalan omaisuutta"
Kuva päijät-hämeen keskussairaalan aulasta, jouluna alkanu mahakipu, tunteet oli sekavat pelotti, sattu, väsytti itketti...
Erilääkärin mielipiteet ja tutkimukset oli sekavat,
kavereiden huolestuneet viestit, Veljen kädestä pito olen kiitollinen teille kaikille.
Ne oli ehkä elämäni paskimmat tunnit ja päivät...
Tän kuvan lähetin mun siskolle sanoilla, "sisko auta, mä en jaksa, mä en halua selvitä, mä en jaksa"
Ekaa kertaa mun elämässä mulla oli sellanen olo että mä en jaksa, mä en vaan halua olla se vahva tyttö mihin kaikki oli tottunu.. olin valmis luovuttamaan..
Leikkauksella mahakipuun löyty syy, se oli jotain sellaista mitä mä en olis voinu ikinä kuvitella. Asia mikä tulee vaikuttamaan mun loppu elämää.
Mun ei annettu lupaa luovuttaa, muistan kuinka oon soittanu äitille ja siskolle, että miksi mä taas, enkö sais luovuttaa en kestä enää yhtää paskaa..
Silloin mentiii tosi syvällä pohjassa, mutta mä taas selvisin. Koska mulla on paras perhe ja ystävä joka ymmärsi miltä tuntuu, ystävä joka osas tukea kivun keskellä.
Ja mun vierellä oli ihminen joka oli huolissaa mutta piti huolta viesteillä ja varmisti että kaikki on hyvin :)
"Sä tuut ja sä meet multa viet kaiken, turha juosta perääs meitä ei oo enää"
Kuvassa taustalla soi eldis-enää. Sillä musta tuntu että yks ihminen tuli ja meni mun elämäää ja vei multa kaiken. Välillä tuntu siinä on/off ajan että se ihminen vie mults järjen, mutta silti se sai mut onnelliseks, silti se oli mulle sillä hetkellä aivan helvetin rakas.
Mä en osannu käydä nukkumaan ilman hyvän yön viestiä, mä olin onnellinen kaiken paskan jälkee, mä olin ehjä.
Se ihminen sai mut tuntemaa vaikka luulin että mun tunteet ois haudattu jonnekki syvälle pohjalle..
Se ihminen on mulle vieläkin aivan helvetin rakas, vaikka se ei enää mee niin...
"Sä haluat pois, sä haluat pakoon Mä tajuun mutten tahdo ymmärtää"
Sanat haloo helsinki-kevyempi kantaa.
Muistan laitoin tän kuvan mun lapsuuden ystävälle joka on mun paraskaveri, laitoin että mä oon loppu. 3kuukautta melkee leikkauksesta, koulu stressi, kipu ja väsymys.
Olin ihan loppuun väsyny, mä yritin liikaa, yritin padota tunteita, yritin liikaa, piti koulussa saada kiitettävä produktiossa, rakkaus elämässä oli vaikeuksia, kaikki oli niin vitun mustaa ja valkosta kaikki oli sekavaa.
Mutta mun ystävä laitto mulle noi yllä olevat sanat, se on laittanu ne mulle monesti ja monella eri kerralla. Tuo biisi tuo mielee sen ystävän ja sen kuinka kiitollinen mä olen sille koska se on aina jaksanu potkia perseelle.. On aina ymmärtäny jos en oo jaksanu nousta sängystä, se on aina huolehtinu musta. Ollu valmis tulee vaikka pukemaa mulle vaatteet mun ollaa niin pohjalla menty. oot korvaamaton!
Onnellinen, rakastunut ja rakastettu oli tän kuvan fiilikset. Vihdoin asiat meni hyvin, vihdoin sain mun ja ihmisen välit kuntoo ja tiedettii missä mennää.
Hyvän yön viestin yhteydessä ne kaks sanaa. Musta tuntu että kuulun olla tässä.
Musta tuntu että olin onnellinen ja ehjä.
Näytä onnelliselta vaikka sun sydän on just edellisenä iltana särjetty..
"ei tässä mitää hätää, oon ihan kunnossa, ei oikeestaa tunnu missää"
Vale jonka esitin kaikkille jotka kysy mun vointia..
Mutta totuus mitä edes mun parhaat ystävät ei arvannu..
"oon tuhansissa palasissa, mä en halua tuntea enää mitää, mä oon niin rikki, niin loppu.
Mä en enää ikinä rakastu"
"ne on vaa haavoja jotka ei tapa vaikka välillä toivois että ne vuotais kuivii"
Särkyny sydän mutta leikin onnellista leikin ettei millään oo mitään väliä mikään ei tunnu miltää.. Onko silloin kaikki ok?
Olin selittäny ystävälle että mulla on päiviä milloin mä en halua tai jaksa tehdä mitään.
Mä haluan maata sängyssä se joskus sano että se ymmärtää..
Mutta sitten kun sellainen tilanne tuli se ei edes yrittänyt ymmärää sitten riideltii sitten oli draama ja musta tuntu että seinät kaatu muutenki päälle..
Ystävä vai kaveri?
Vihdoin valmistunu onnellinen lastenohjaaja, mä en uskonu että mä oisin pystyny tähän kaikkien vastoinkäymisien jälkee mutta mä pystyin.
Päivä milloin mä oikeesti olin aidosti onnellinen, jopa onnen kyyneleet silmissä.
oon kiitollinen kaikille jotka kulki tän matkan mun kanssa.
HIMOS JUHANNUS 2016! Samaa aikaa kaikki oli hyvin mutta silti kaikki oli ihan perseellää.
Humalassa kaikki näyttää hyvältä, mutta eipä siitäkään reissusta selvitty ilman kyyneleitä,riitoja ja tapaturmia.
Silti olin onnellinen!
Särkyny sydän alkaa olla ehjä, mutta silti sitä ihmistä kaipaaa, mutta kuitenki elämää tullu uuusia ihmisiä ja ajatukset sekaisin..
maanantai 11. heinäkuuta 2016
#snögötekienkelineteiseen
Sain tänään viestin mitä en voi uskoa todeksi..
Shokki, järkytys, kyyneleet..
Liian sekavat ajatukset, tätä ei vaan voinu käydä.
Sain viestin että eräs vanha ihana luokkalainen on kuollu, mä en voi uskoa sitä...
Minkä helvetin takia? Miksi juuri tätä ihmistä elämä potki päähän niin pahasti että kadotti elämän ilonsa.
Mä eka luin viestejä missä muisteltii kyseistä ihmistä, luin kun muut itki...
Mä en osannu itkeä, mä en tienny pitäskö mun...
Mutta mä ajelin yksin hetken, rupesin miettii tätä ihanaa ihmistä, muistin sen hymyn, sen hyvät läpät..
Pääsin kotii ja ne kyyneleet vaa valuu poskia pitkin...
Mä en voi uskoa että se on totta, mä en vaa vittu käsitä..
Miksi elämä on niiin saatanan epäreilua?
Miksi parhaat ihmiset lähtee ennnen muita?
Haluisin vaa palata 3-vuotta taaksepäin ku oltii vielä kaikki yhdessä.
Ja kuinka ei oltais voitu ees kuvittella että tulevaisuudessa tapahtuis jotain kamalaa..
Koitan ymmärtää, koitan selittää itelleni että ehkä sillä ei ollu muuta vaihtoehtoa,mutta aina on vaihtoehtoja..
Kumpa saatais tietää että miksi? Mikä sai sen ajautumaan tähän tilanteesee..
Jos oltais tajuttu tai tiedetty tilanteesta, oltaisko me voitu auttaa?
Jos?Jos?
Miksi aina jossitellaaan vaikka tiedetään että se ei tuuu takas..
Lepää Rauhassa Rakas Ystävä! ♥
Tuut aina olemaa sydämessä ja tuun aina ikävöimää sua!
keskiviikko 6. heinäkuuta 2016
Yön sekavia ajatuksia...
Kello on 01:22 mä makaan hereillä, mua väsyttää ja haluisin nukkua.
Oon pyöriny sängyssä reilu 2tuntii ja yrittäny saada unta... Uni ei vaan tuu..
Ehkä nukkumatti on unohtanu mut?
Tai ehkä mulla on liian paljon asioita mietittävänä..
Sillä taas se eräs tuli mun mielee, se on mun mielessä koko ajan..
Aamulla ku herään, illalla ku meen nukkumaa.. Eikä se lähe sieltä kulumallakaan..
Samalla mulla on mielessä mun parhaat ystävät..
Yhen kanssa oon vaa lähentyny ja se on tällä hetkellä ainoo kelle pystyn puhumaa ilman että ahistun..
Yhen kanssa mulla taisi mennä välit, ei olla puhuttu kahtee viikkoo, me joiden välit ei ikinä pitänyt mennä? Me joiden piti olla ystäviä ikuisesti?
Entä tää kolmas? Sitä en oo vielä menettäny mutta seki on pikku hiljaa katoomassa.. Mainitsin asiasta, hän lupasi ettei niin käy..
Mutta ei kyllä näy muutos käytökseen..
Hän ei soittele tai laita viestiä ellen mä laita..
Ja kun nähää se on keskustelua enemmän hänen "jätkästä" keskustelua..
Emmä osaa enää puhua..
En voi kertoa että mä oon sekasin, en voi kertoa että mä en tiiä mitä helvettiä mä teen!?
Mä en voi edes kertoa että mulla on helvetillinen ikävä erästä ihmistä.. Ihmistä kuka piti unohtaa aikoja sitten..
Mutta mä oon niin kiinni siinä ihmisessä että mä en halua enää tuntea mitään
maanantai 20. kesäkuuta 2016
"en voi heittää tunteitani tuuleen vaan, mutten tiiä mitä mun pitäis tuntea"
Mä istun meijän kuistilla,
mun ajatukset on sekasin.
Mä haluisin taas tuntee sen järjettömän onnellisuuden,
juopua siitä onnesta, juopua siitä rakkaudesta.
Kun istun näillä kuistin portailla,
haluaisin elää meijän hetket uudestaa.
Haluisin taas suudella sua kaatosateessa,
pitää kädestäsi kiinni, niin että pelkoni katoaa.
Mä en ikinä päästäisi susta irti.
Anteeksi,että en riittänyt sinulle vaikka yritin.
anteeeksi,etten mä osannu rakastaa..
torstai 16. kesäkuuta 2016
"Miksi hitossa sä palasit nyt, juuri kun mä olin lähes yli päässyt susta..?"
Mä makasin riparilla, omassa sängyssä kuulokkeet korvissa vaikka mun pitäs olla niitten leiriläisten kanssa.
Jotenki mulla on tosi outo olo, mä huomaan että mun silmistä vaa valuu kyyneleitä eikä niille meinaa tulla loppua.. Iskä soittaa mulle, pyyhin kyyneleet ja vastaan, puhun iskän kaa jonkun aikaa ja lopuks mä itken taas viel enemmän, sanon isille että se on rakas ja hyvää yötä♥
Meen takas mun sänkyy, laitan snäpissä parille ihmisille kuvan missä lukee "haluan kotii"
Tähän pariin ihmiseen tietysti kuuluu myös eräs, kenelle ei ehkä kannattais laittaa mitää..
Saan vastauksen kyseiseltä ihmiseltä, yllätyn.. No siitä sit alkaa meijän juttelu..
Jutellaa semi normaalisti, heitetää läppää, nauretaa, sä sanot jotain hölmöä..
Ollaa juteltu jonkun aikaa ja yht äkkii mä huomaan meijän keskustelu on samanlaista ku se oli silloin joskus..
Samaa aikaa mä muistan kaikki meijän ihanat hetket, kaikki sun sanat, muistan sun kosketukset ja sen kun ensimmäisen kerran nukuin sun vieressä, kun sä ensimmäistä kertaa otit mut sun kainaloo.
Mut samaa aikaa mä muistan kaikki sun rikotut lupaukset, sen kuinka sun ei ikinä pitäny satuttaa mua, mutta sä teit sen...
Silti mä jotenki aina päädyn tähän, siltikään mä en pääse susta ikinä eroo..
Mä oon sekasin, jos mä olisin normaali, jos me oltais puhuttu asiat selväks silloin 3kuukautta sitte, mä ehkä voisin ajatella elämää jonkun muun kanssa, mä ehkä voisin olla onnellinen jonkun kaa..
Eikä mun tarvis olla se tunteeton ja kylmä sydäminen ämmä..
Samaa aikaa ku mä haluuun susta eroo, ni mä haluun sut...
Miten sä teet ton? Miten sä saat mut aina näin helvetin sekasin..
maanantai 23. toukokuuta 2016
"Tanssi niinkun kukaan ei kattois, niinku sua ei sattuis"
Kävellää, nauretaa, jutellaaa, puhutaaan viikonlopusta, puhutaaan eilisestä puhutaan kaikesta.
Eli ihan perus settiä, niin me tehäää aina, mutta kun me lähetää erisuuntii ni miks mulle iskee ahdistus.
Mä rupeen ajattelemaan juuri käytyjä keskusteluja..
Kun on puol vuotta ollu jonkun kanssa ku paita ja perse, aina oltu tukena, on itketty, naurettu, ryypätty, suututtu, huudettu jopa oksennettu yhdessä niin tottakai siitä ihmisestä tulee sulle aivan vitun tärkeee.
Enää reilu pari viikkoo mulla on pääsykokeet Mikkelii, ekaa kertaa mua rupee ahistaa se että mä saatan oikeesti lähteä tältä paikkakunnalta, enkä sano sillä ettenkö mä sitä haluis. Sehän on ollu mun pelastus pitkää ajatus siitä että pääsen pois täältä. Missä sitten mättää?
Rupesin ajattelemaaa että me erotaa mun parhaitten kavereitten kaaa.
Yks lähteee todennäkösesti Stadii opiskeleee ja toinen jää Heinolaaa.
Eniten mua pelottaa ajatus että tää yhteys ja tää ystävyys pikkuhiljaa rupee hiipumaaan.
Tottakai mä tiiän että me nähäää usein me nähää melkeee joka viikonloppu, mutta entä sitten ku ne näkemiset harveneee, kaikille tulee uudet kaverit ja uudet ihmiset elämää. Kestetääkö me se?
Sit mua kotiin kävellessä nauratti mutta samalla mietitytti kaverin kanssa käyty keskustelu seurustelusta..
Mä yritän välttää kaikkia mahollisia tunteita, mä en haluu tunteita, mä en haluu kiintyä keneekään. Musta ei vaan oo siihen. En ainakaa nyt.
Puhuttii siitä kuinka meitä kumpaaki ahistaa sitoutua johonki ihmisee.
Kaverini kertoi ettei tiedä mitä tehdä jos hänestä ja eräästä tulisi jotain, voisiko se toimia? Mitä se eräs haluaa? Mitä kaveri haluaa? Häntä ahistaa, ehkä ikäero mikä on toisaalta aika iso mutta toisaalta en tiiä..
Heitin sitten vitsiä siinä että, ethän sä nyt voi ruveta seurustelemaan mähän menetän mun luotto bilemuijan.
Kaveri naurahti ja oli sillee ja vitut.
Rupesin kertomaa että sitten tuleee rauhalliset koti-illat, ettei enää lähetäkkää bilettäää vaan mun pitää ryypätä yksin. Sitten niitä harvoja kertoja ku päästää yhessä baarii, ni jää jatkot ku pitää mennä oman kullan vieree nukkumaa ja kohta huomaatkin että oot paksuna ja musta tulee kummi ja sitten onki häät.
kaveri nauraa ja sanoo että aika kaukaa haettu. Hiljaa mielessäni mietin että parin vuoden pääästä tuleeko meijän elämä oikeesti olemaa tollasta?
Onneks se ei oo vielä edessä, sillä enhän mä oo kiinnostunut kenestäkää.
Samalla mua pelottaa ja ahistaa, oonko mä ikinä valmis?
Oonko valmis ikinä laskemaaa tätä muuria ja tuntemaa?
Nyt kuitenki haluun olla nuori ja vapaa, kattooo mitä elämä tuo tullessaa, pitää silmiä kiinni, huutaaa ja tanssia niinku kukaaa ei kattois ja kun muhun ei sattuis tai mua ei ois koskaan satutettu! Elää niinkun päivä olis viiminen!
Eli ihan perus settiä, niin me tehäää aina, mutta kun me lähetää erisuuntii ni miks mulle iskee ahdistus.
Mä rupeen ajattelemaan juuri käytyjä keskusteluja..
Kun on puol vuotta ollu jonkun kanssa ku paita ja perse, aina oltu tukena, on itketty, naurettu, ryypätty, suututtu, huudettu jopa oksennettu yhdessä niin tottakai siitä ihmisestä tulee sulle aivan vitun tärkeee.
Enää reilu pari viikkoo mulla on pääsykokeet Mikkelii, ekaa kertaa mua rupee ahistaa se että mä saatan oikeesti lähteä tältä paikkakunnalta, enkä sano sillä ettenkö mä sitä haluis. Sehän on ollu mun pelastus pitkää ajatus siitä että pääsen pois täältä. Missä sitten mättää?
Rupesin ajattelemaaa että me erotaa mun parhaitten kavereitten kaaa.
Yks lähteee todennäkösesti Stadii opiskeleee ja toinen jää Heinolaaa.
Eniten mua pelottaa ajatus että tää yhteys ja tää ystävyys pikkuhiljaa rupee hiipumaaan.
Tottakai mä tiiän että me nähäää usein me nähää melkeee joka viikonloppu, mutta entä sitten ku ne näkemiset harveneee, kaikille tulee uudet kaverit ja uudet ihmiset elämää. Kestetääkö me se?
Sit mua kotiin kävellessä nauratti mutta samalla mietitytti kaverin kanssa käyty keskustelu seurustelusta..
Mä yritän välttää kaikkia mahollisia tunteita, mä en haluu tunteita, mä en haluu kiintyä keneekään. Musta ei vaan oo siihen. En ainakaa nyt.
Puhuttii siitä kuinka meitä kumpaaki ahistaa sitoutua johonki ihmisee.
Kaverini kertoi ettei tiedä mitä tehdä jos hänestä ja eräästä tulisi jotain, voisiko se toimia? Mitä se eräs haluaa? Mitä kaveri haluaa? Häntä ahistaa, ehkä ikäero mikä on toisaalta aika iso mutta toisaalta en tiiä..
Heitin sitten vitsiä siinä että, ethän sä nyt voi ruveta seurustelemaan mähän menetän mun luotto bilemuijan.
Kaveri naurahti ja oli sillee ja vitut.
Rupesin kertomaa että sitten tuleee rauhalliset koti-illat, ettei enää lähetäkkää bilettäää vaan mun pitää ryypätä yksin. Sitten niitä harvoja kertoja ku päästää yhessä baarii, ni jää jatkot ku pitää mennä oman kullan vieree nukkumaa ja kohta huomaatkin että oot paksuna ja musta tulee kummi ja sitten onki häät.
kaveri nauraa ja sanoo että aika kaukaa haettu. Hiljaa mielessäni mietin että parin vuoden pääästä tuleeko meijän elämä oikeesti olemaa tollasta?
Onneks se ei oo vielä edessä, sillä enhän mä oo kiinnostunut kenestäkää.
Samalla mua pelottaa ja ahistaa, oonko mä ikinä valmis?
Oonko valmis ikinä laskemaaa tätä muuria ja tuntemaa?
Nyt kuitenki haluun olla nuori ja vapaa, kattooo mitä elämä tuo tullessaa, pitää silmiä kiinni, huutaaa ja tanssia niinku kukaaa ei kattois ja kun muhun ei sattuis tai mua ei ois koskaan satutettu! Elää niinkun päivä olis viiminen!
maanantai 16. toukokuuta 2016
"Sä oot frendies olkapää, tukipilari ei tunteile"
Väsyttää, ahistaa, ei kiinnosta, mut sit jonain päivänä onki hyvä olo.
Ajatukset on niin ristiriidassa, mutta sen mä osasin jo arvatakki, ku miettii mitä kaikkea tässä muutaman kuukauden sisällä on tapahtunu..
Voin näyttää ulospäin voivan hyvin mutta en uskalla näyttää tunteita.
Alkuvuodesta mä halusin uskoa siihen että mulla on viel kesällä ihminen joka rakastais mua,mun ei tarvis pelätä että romahan koska silloin mulla oli kaikki hyvin. Mun ei tarvinu miettii että entäs jos palataan siihen pisteeseen että mä en omista tunteita tai mun asenne on "millään ei oo mitää väliä"
Mut mä menetin sen ihmisen joka teki musta paremman, sen seurassa mä uskalsin olla onnellinen, oma itteni..
Mutta asiat menee välillä niiin mikään ei kestä ikuisesti.
Nyt ollaa siinä pisteessä että, mä oon taas se tunteeton, millään ei oo mitään väliä, tekohymy naamalle ja päälle esitys että kaikki on hyvin.
Mä osaan näytellä että kaikki on hyvin, mä osaan peittää tunteeeni jos mä oikeesti haluun, sen takia mun kaverit ei sitä tajua.
Viikonloppuna tuli taas niin paljon paskaa niskaa että mä oikeesti mietin että eikö ihmiset tajuu mitä oon niitten eteen tehny.
Pyysin mun hyvältä kaverilta kyytii pari kertaa samana päivänä, se veti ihan hirveet kilarit siitä että mä oon aina kyytiä vailla, tai että en nää muuten ku tupakan verran, että mulla on uudet kaverit ni en tee niitten kanssa mitää ja sama koskee kuulema sen tyttöystävää..
Siinä vaiheessa mulla kilahti.. Mä sanoin kaikki mitä ajattelen..
Ensin siitä etten todellakaan oo kysynyt kyytiä pitkää aikaaa ennen lauantaita, toinen oli että mä en vietä aikaa niittenkaaa, yleensä se menee niin että mä otan yhteyttä, mä sentää pyydän niitä tupakalle että nähdään edes sen 5 minuutin ajan. Eniten mua suututti että se kehtas sanoa mulle että sama koskee sen tyttöystävää, etten pidä siihenkää yhteyttä. Koska se että mä saatanan perua omat menot sen takia että voin viettää tän ihmisen kanssa aikaaa, lähen sen kaa vaikka pitäs olla kotona ettei se romaha koska sen poikaystävä on intissä, mä laitan viestiä ja kyselen et tehääkö jotain mutta vissiin se ei riitä.. Jos viikkoo en oo laittanu viestiä koska mulla ei oo kertakaikkiaan ollu aikaa eikä voimia pitää keneekää yhteyttä.
Se että mua ei kiinnosta nousta sängystä, mua ahistaa jutella ihmisille en mä silloin laita viestiä ite..
Tottakai mä vastaan viesteihin jos mulle niitä laitetaa mutta mä en ite ole viikkoon jaksanu ottaa yhteyttä itse..
Mutta mun kaverit on tottunu visssiin siihen että mä pidän kaiken kasassa, mä teen aina virheet ne ei tee koskaa. Mä jaksan ottaa yhteyttä, mulle on ok että mun feidataaa, mutta kun ite teen sen pari kertaaa niii mä saan vihat..
Jotkut ihmiset ei vaan ymmärrä että mäkään en jaksa aina, tai sitä että jos musta ei kuuluu mitään, niin siihen on ehkä syy ja mullekkin voi niitä viestei lähettää..
Oon niin väsyny, haluisin vaa hetkeks jonnekki missä voin kirota maailman ja olla ilman kusipäisiä ihmisiä.. OON NIIN LOPPU!
Ajatukset on niin ristiriidassa, mutta sen mä osasin jo arvatakki, ku miettii mitä kaikkea tässä muutaman kuukauden sisällä on tapahtunu..
Voin näyttää ulospäin voivan hyvin mutta en uskalla näyttää tunteita.
Alkuvuodesta mä halusin uskoa siihen että mulla on viel kesällä ihminen joka rakastais mua,mun ei tarvis pelätä että romahan koska silloin mulla oli kaikki hyvin. Mun ei tarvinu miettii että entäs jos palataan siihen pisteeseen että mä en omista tunteita tai mun asenne on "millään ei oo mitää väliä"
Mut mä menetin sen ihmisen joka teki musta paremman, sen seurassa mä uskalsin olla onnellinen, oma itteni..
Mutta asiat menee välillä niiin mikään ei kestä ikuisesti.
Nyt ollaa siinä pisteessä että, mä oon taas se tunteeton, millään ei oo mitään väliä, tekohymy naamalle ja päälle esitys että kaikki on hyvin.
Mä osaan näytellä että kaikki on hyvin, mä osaan peittää tunteeeni jos mä oikeesti haluun, sen takia mun kaverit ei sitä tajua.
Viikonloppuna tuli taas niin paljon paskaa niskaa että mä oikeesti mietin että eikö ihmiset tajuu mitä oon niitten eteen tehny.
Pyysin mun hyvältä kaverilta kyytii pari kertaa samana päivänä, se veti ihan hirveet kilarit siitä että mä oon aina kyytiä vailla, tai että en nää muuten ku tupakan verran, että mulla on uudet kaverit ni en tee niitten kanssa mitää ja sama koskee kuulema sen tyttöystävää..
Siinä vaiheessa mulla kilahti.. Mä sanoin kaikki mitä ajattelen..
Ensin siitä etten todellakaan oo kysynyt kyytiä pitkää aikaaa ennen lauantaita, toinen oli että mä en vietä aikaa niittenkaaa, yleensä se menee niin että mä otan yhteyttä, mä sentää pyydän niitä tupakalle että nähdään edes sen 5 minuutin ajan. Eniten mua suututti että se kehtas sanoa mulle että sama koskee sen tyttöystävää, etten pidä siihenkää yhteyttä. Koska se että mä saatanan perua omat menot sen takia että voin viettää tän ihmisen kanssa aikaaa, lähen sen kaa vaikka pitäs olla kotona ettei se romaha koska sen poikaystävä on intissä, mä laitan viestiä ja kyselen et tehääkö jotain mutta vissiin se ei riitä.. Jos viikkoo en oo laittanu viestiä koska mulla ei oo kertakaikkiaan ollu aikaa eikä voimia pitää keneekää yhteyttä.
Se että mua ei kiinnosta nousta sängystä, mua ahistaa jutella ihmisille en mä silloin laita viestiä ite..
Tottakai mä vastaan viesteihin jos mulle niitä laitetaa mutta mä en ite ole viikkoon jaksanu ottaa yhteyttä itse..
Mutta mun kaverit on tottunu visssiin siihen että mä pidän kaiken kasassa, mä teen aina virheet ne ei tee koskaa. Mä jaksan ottaa yhteyttä, mulle on ok että mun feidataaa, mutta kun ite teen sen pari kertaaa niii mä saan vihat..
Jotkut ihmiset ei vaan ymmärrä että mäkään en jaksa aina, tai sitä että jos musta ei kuuluu mitään, niin siihen on ehkä syy ja mullekkin voi niitä viestei lähettää..
Oon niin väsyny, haluisin vaa hetkeks jonnekki missä voin kirota maailman ja olla ilman kusipäisiä ihmisiä.. OON NIIN LOPPU!
sunnuntai 8. toukokuuta 2016
"ja vaikka väkisin ja vaikka väkisin, sä käynnistäisit mun sydämen"
Tänää on äitienpäivä, mä taas alotin kyselemään mun äitiltä varmaa kuukaus sitten että mitä hän haluaa lahjaksi, vaikka osasin jo olettaaa vastauksen. "Emmä tarvi mitää"
Se on joka vuotinen vastaus, oli kyse synttäreistä, äitienpäivästä tai joulusta.
Mun äitillä on oikeestaa kaikkea ja joka vuos mä oon keksiny jotain turhanpäivästä, nyt mä en jaksanu edes yrittää keksiä, sanoinkin mun äitille että "et saa sitten oikeesti mitää"
Kunnes yks yö mun päähän tuli ajatus.. Ajatus siitä että mä pidän äitiä itsestään selvyytenä, sitä että kyllä mun äiti jaksaa, enkä aina edes muista kiittää siitä mitä se mun etee tekee!
Niinpä ajattelin kirjottaa, kirjottaaa mun äitistä ja siitä kuinka kiitollinen mä oon hänelle ja hänestä♥
Harvemmin ajatellaan mistä kaikesta äitille voi olla kiitollinen, mutta äitille pitäisi olla kiitollinen jokaisesta asiasta.
Äiti kantaa sua 9kk ja sen jälkee sillä alkaa loppuelämän ajan kestävä kokopäivä työ.
Äiti on valvonnu öitä, silloin kun mä en ole nukkunut.
Äiti on liimannu polveen laastarin ja puhaltanu.
Muistan kun olin ala-asteella ja mua kiusattiin, niin mun äiti oli aina valmis puolustamaan.
Muistan sen kerran ku mulle ja mun lapsuus ajan parhaalle ystävälle ja äitin todella hyvän ystävän lapselle tuli niin paha riita että siihen tarvittiin selvittelyä. Mun äiti puolusti mua loppuun asti ja menetti ystävänsä. KIITOS ÄITI kun olet aina pistänyt minut etusijalle.
Äiti on tukenu mua monessa asiassa, mun sairastumisessa, kannusti kun en päässyt opiskelemaan ekalla yrittämällä.
Pessy mun vaatteet, ruokkinu mut. Oon jo 20-vuotta ei mun äitin enää perjaatteessa tarvis kantaa huolta, se vois pistää mut ite tekee ruokani mutta ei, mun äiti huolehtii aina! KIITOS ÄITI!
Äiti jaksaa aina "valittaa" siitä tiskikoneen täytöstö ja siitä kuinka pöytien pyyhkiminen kuuluu tiskivuoroon, siitä kuinka hän hoitaaa mun koiran, välillä mä vaan nauran enkä ota tosissaan.
Mutta KIITOS ÄITI! kun jaksat sanoa monesta asiasta moneen kertaa.
Muistan monet sairaala reissut, muistan jopa sen kun sairastuin, ei se ollut todellakaan helppo paikka, mutta silti äiti piti kaiken kasassa.
Silloin kun isi sairastu, äiti piti perheen kasassa lapset ja iskän.
Kun en voinu syödä juuri mitään muuta kun puuroa, niin äiti väsäs päivittäin eri puuroja, äiti piti kaiken kasassa,
Muistan viimevuoden lopulla, jouduin sairaalaan ja mietittin kuka mun kanssa lähtee, äitiä väsytti kamalasti eikä hän olisi jaksanu, Sanoinkin että voin mennä yksin, mutta äiti lähti väsyneenäki mun mukaan, istu siellä niin kauan kunnes saatii tietää että joudun jäämään yöksi.
Kun seuraavana päivänä sain tietää mikä mulla oli, soitin itkien äitille, en saanut kunnolla henkeä kun romahin puhelimeen muistan äitin äänen elävästi ja sen kuinka hän sanoi vaan " voi helvetti, joko tää paska riittäis" en tienyt itkikö äiti puhelimessa, mutta äiti jaksoi silti tsempata mua eteenpäin.♥ KIITOS ÄITI, kun olet ollut tuki pylväs kun olen meinanut romahtaa ja vajotta pohjalle.
Mä oon pitäny Äitiä itsestään selvyytenä, sen että kyllä mun äiti selvii ja kyllä äiti huolehtii, en edes muista kiittää äitiä.
Äiti on luopunut munki takia paljosta, silti mä unohdan kiittää.
Äiti korjaa rikkinäisen sydämen, halaaa, tukee ja kuuntelee, äiti antaa viisaat neuvot.
Äiti on SUPERNAINEN♥
Kiitos äiti, kun olet jaksanut huolehtia, olet kantanut huolta ja olet valmis tekemään eteeni mitä vain♥ Se on se meijän äiti joka selviää kyl kaikesta.
Se on joka vuotinen vastaus, oli kyse synttäreistä, äitienpäivästä tai joulusta.
Mun äitillä on oikeestaa kaikkea ja joka vuos mä oon keksiny jotain turhanpäivästä, nyt mä en jaksanu edes yrittää keksiä, sanoinkin mun äitille että "et saa sitten oikeesti mitää"
Kunnes yks yö mun päähän tuli ajatus.. Ajatus siitä että mä pidän äitiä itsestään selvyytenä, sitä että kyllä mun äiti jaksaa, enkä aina edes muista kiittää siitä mitä se mun etee tekee!
Niinpä ajattelin kirjottaa, kirjottaaa mun äitistä ja siitä kuinka kiitollinen mä oon hänelle ja hänestä♥
Harvemmin ajatellaan mistä kaikesta äitille voi olla kiitollinen, mutta äitille pitäisi olla kiitollinen jokaisesta asiasta.
Äiti kantaa sua 9kk ja sen jälkee sillä alkaa loppuelämän ajan kestävä kokopäivä työ.
Äiti on valvonnu öitä, silloin kun mä en ole nukkunut.
Äiti on liimannu polveen laastarin ja puhaltanu.
Muistan kun olin ala-asteella ja mua kiusattiin, niin mun äiti oli aina valmis puolustamaan.
Muistan sen kerran ku mulle ja mun lapsuus ajan parhaalle ystävälle ja äitin todella hyvän ystävän lapselle tuli niin paha riita että siihen tarvittiin selvittelyä. Mun äiti puolusti mua loppuun asti ja menetti ystävänsä. KIITOS ÄITI kun olet aina pistänyt minut etusijalle.
Äiti on tukenu mua monessa asiassa, mun sairastumisessa, kannusti kun en päässyt opiskelemaan ekalla yrittämällä.
Pessy mun vaatteet, ruokkinu mut. Oon jo 20-vuotta ei mun äitin enää perjaatteessa tarvis kantaa huolta, se vois pistää mut ite tekee ruokani mutta ei, mun äiti huolehtii aina! KIITOS ÄITI!
Äiti jaksaa aina "valittaa" siitä tiskikoneen täytöstö ja siitä kuinka pöytien pyyhkiminen kuuluu tiskivuoroon, siitä kuinka hän hoitaaa mun koiran, välillä mä vaan nauran enkä ota tosissaan.
Mutta KIITOS ÄITI! kun jaksat sanoa monesta asiasta moneen kertaa.
Muistan monet sairaala reissut, muistan jopa sen kun sairastuin, ei se ollut todellakaan helppo paikka, mutta silti äiti piti kaiken kasassa.
Silloin kun isi sairastu, äiti piti perheen kasassa lapset ja iskän.
Kun en voinu syödä juuri mitään muuta kun puuroa, niin äiti väsäs päivittäin eri puuroja, äiti piti kaiken kasassa,
Muistan viimevuoden lopulla, jouduin sairaalaan ja mietittin kuka mun kanssa lähtee, äitiä väsytti kamalasti eikä hän olisi jaksanu, Sanoinkin että voin mennä yksin, mutta äiti lähti väsyneenäki mun mukaan, istu siellä niin kauan kunnes saatii tietää että joudun jäämään yöksi.
Kun seuraavana päivänä sain tietää mikä mulla oli, soitin itkien äitille, en saanut kunnolla henkeä kun romahin puhelimeen muistan äitin äänen elävästi ja sen kuinka hän sanoi vaan " voi helvetti, joko tää paska riittäis" en tienyt itkikö äiti puhelimessa, mutta äiti jaksoi silti tsempata mua eteenpäin.♥ KIITOS ÄITI, kun olet ollut tuki pylväs kun olen meinanut romahtaa ja vajotta pohjalle.
Mä oon pitäny Äitiä itsestään selvyytenä, sen että kyllä mun äiti selvii ja kyllä äiti huolehtii, en edes muista kiittää äitiä.
Äiti on luopunut munki takia paljosta, silti mä unohdan kiittää.
Äiti korjaa rikkinäisen sydämen, halaaa, tukee ja kuuntelee, äiti antaa viisaat neuvot.
Äiti on SUPERNAINEN♥
Kiitos äiti, kun olet jaksanut huolehtia, olet kantanut huolta ja olet valmis tekemään eteeni mitä vain♥ Se on se meijän äiti joka selviää kyl kaikesta.
lauantai 7. toukokuuta 2016
Muistathan rakastaa minua, silloin kun unohdan rakastaa itseäni?
Mulla on ollu taas jonkin aikaa sellanen fiilis ettei mua oikeestaan kiinnosta mikään, mä en jaksa tai halua nähä ketään.
Ja torstai iltana tää fiilis vaa paheni, mä en halunnu kertoa kenellekkää mikä mulla on tai miks mua ei kiinnosta lähteä salille..
Lopulta se mun olo kävi niiin väsyneeks että yritin kertoa hyvälle ystävlle siitä, mutta jotenki musta tuntu ettei se ollut sama asia tai että ehkä hän ei vaan ymmärrä että kun ei kiinnosta niin siihen tilanteeseen on todella vaikea pystya vaikuttamaan.
Sitten mun oli pakko laittaa viestiä mun lapsuuden ystävälle joka oli nähny tän mun tilanteen viime kesän.. Laitoin vaan viestin että "auta mua"..
Auttohan se osittain mutta silti mulle tuli kamala ahdistus, kertohan hän ettei mun aina tarvi pärjätä ja aina ei tarvi olla se vahvin.. mutta ei mulle anneta lupaa muuhunkaa..
Sit laiteltii viestiä mun parhaan ystävän kanssa, suunniteltii että voitas viettää päivä kahestaa, lähtee kiertää päijänne yms.
Lähettiii eilen joskus ennen klo. 17. Eka heinolasta lusin kautta hartolaan, me naurettii ja laulettii, napsittiii kuvii ja oltii ilosia.
Hartolasta sysmää ja meno jatku samanlaisena. aidosti onnellisena.
Sysmästä, asikkalaaan ja vääksyyn ja vääksyssä piti nopeasti moikata kaveria mutta se nopeasti moikkaaminen kesti melkeen sen 45 min.
Siinä me seisottii ja juteltii kaikki porukassa ja naurettiii, silloinkin mä olin onnellinen.
Vääksystä vierumäelle, kahville ja syömää. Viekin kohalla kumpikaan ei halunnuu vielä kotiin, mä tiesin että jos meen kotiin niin katon koko loppu illan netflixiä ja ystävä tiesi jos hän menee kotii niin hän joisi, joten matka jatku.
Vierumäeltä jaalaa, jaalasta kuusaalle..
sillä matkalla avasin ensimmäisen kerran suuni vakavista asioista, kerroin mun kun mikään ei kiinnosta fiiliksestä, kerroin mun ahdistuksesta.. kerroin kuinka mä oikeesti ooon rikki, ja kuinka mä pelkäsin että mä romahtaisin. Mutta kun saatii puhuttua, puhuttiin siitä että mikä siinä on että me ollaan aina ne joitten pitää pärjätä, meille ei ikinä anneta lupaaa olla heikkoja, koska ollaa ennenki selviydytty.
Nyt voin sanoa että toi reissu ja toi ystävä sai mun olon paremmaks ja mä taas oon aidosti ONNELLINEN!
Ja torstai iltana tää fiilis vaa paheni, mä en halunnu kertoa kenellekkää mikä mulla on tai miks mua ei kiinnosta lähteä salille..
Lopulta se mun olo kävi niiin väsyneeks että yritin kertoa hyvälle ystävlle siitä, mutta jotenki musta tuntu ettei se ollut sama asia tai että ehkä hän ei vaan ymmärrä että kun ei kiinnosta niin siihen tilanteeseen on todella vaikea pystya vaikuttamaan.
Sitten mun oli pakko laittaa viestiä mun lapsuuden ystävälle joka oli nähny tän mun tilanteen viime kesän.. Laitoin vaan viestin että "auta mua"..
Auttohan se osittain mutta silti mulle tuli kamala ahdistus, kertohan hän ettei mun aina tarvi pärjätä ja aina ei tarvi olla se vahvin.. mutta ei mulle anneta lupaa muuhunkaa..
Sit laiteltii viestiä mun parhaan ystävän kanssa, suunniteltii että voitas viettää päivä kahestaa, lähtee kiertää päijänne yms.
Lähettiii eilen joskus ennen klo. 17. Eka heinolasta lusin kautta hartolaan, me naurettii ja laulettii, napsittiii kuvii ja oltii ilosia.
Hartolasta sysmää ja meno jatku samanlaisena. aidosti onnellisena.
Sysmästä, asikkalaaan ja vääksyyn ja vääksyssä piti nopeasti moikata kaveria mutta se nopeasti moikkaaminen kesti melkeen sen 45 min.
Siinä me seisottii ja juteltii kaikki porukassa ja naurettiii, silloinkin mä olin onnellinen.
Vääksystä vierumäelle, kahville ja syömää. Viekin kohalla kumpikaan ei halunnuu vielä kotiin, mä tiesin että jos meen kotiin niin katon koko loppu illan netflixiä ja ystävä tiesi jos hän menee kotii niin hän joisi, joten matka jatku.
Vierumäeltä jaalaa, jaalasta kuusaalle..
sillä matkalla avasin ensimmäisen kerran suuni vakavista asioista, kerroin mun kun mikään ei kiinnosta fiiliksestä, kerroin mun ahdistuksesta.. kerroin kuinka mä oikeesti ooon rikki, ja kuinka mä pelkäsin että mä romahtaisin. Mutta kun saatii puhuttua, puhuttiin siitä että mikä siinä on että me ollaan aina ne joitten pitää pärjätä, meille ei ikinä anneta lupaaa olla heikkoja, koska ollaa ennenki selviydytty.
Nyt voin sanoa että toi reissu ja toi ystävä sai mun olon paremmaks ja mä taas oon aidosti ONNELLINEN!
torstai 5. toukokuuta 2016
Kyynelvirta kai kaiken puhdistaa..
"Mun pitää varmaa laittaa sille yhelle viestiä"
Saan tappavan katseeen, vältän sun katsetta ja vastaan ennen ku kerkeet kysymää "nii pitäs varmaa puhua asiat selväks ni voisin ehkä joku päivä jatkaa elämää jonkun muun kanssa"
Katoit taas mua kysyvästi ja sanot "muista asiat että asiat ei mee miesten kanssa aina niinku haluu.. Tai no sun kohalla, sä saat kaiken mitä haluut"
Mua hymyilytti mutta mietin noita sanoja pitkää, mietin illalla, yöllä, jopa mun tärkeässä kokeessa..
Ehkä se kuuluu mun perus sana varastoo "saan kaiken mitä haluun"
Mutta emmä saaa, tai emmä usko, koska en uskalla yrittäää.. Haluisin hänet takas toisaalta, toisaalta en tiiä uskallanko ikinä enää luottaa häneen..
Se satutti mua vaikka mä en ikinä sitä kenellekkäään myöntänyt.. Mähän oon mä enhän mä voi näyttäää sitä että mulla on joku tai että muhun sattuuu.. Eihän se käy, ei siihen anneta ikinä lupaaa!
Mut jos mä saisin hänet takas, mä lupaisin tehä kaiken toisin, lupaisin rakastaa pelkäämättä, pitää kiinni loppuun asti, kun ei nähdä nii kertoo kuinka ikävöin, kertoo huonojen päivien syyyt..
Mutta "Annan meille vapauden tuntea ja jatkaa, kuin mitään ei ois koskaan ollutkaan
Jos vain lasket minut irti niin nyt ja aina lupaan rakastaa sinua"
sunnuntai 10. huhtikuuta 2016
"Mut ne on vaa haavoja, eikä ne ees tapa vaik välil toivoo et vuotais kuivii"
Jos osaisin käsitellä tunteet niinkuin muut, se ehkä tekis asioista helpompaa..
Mut mä hymyilen, nauran ja sanon että mä voin oikeesti hyvin, ei mulla oo hätää.
Enhän mä omista tunteita.
Oikeesti on helpompi uskotella jopa itelle että kaikki on hyvin, ettei muhun satu..
Mä haluaisin vain romahtaa, mutta mä en voi, en voi antaa itelleni lupaa siihen, koska tää oli mun syy..
Mitäs lähin tähän mukaa, vaikka tiesin että tässä voi sattua.
Mä en oppinu viime kerrasta. mun olis pitäny tietää että tää sattuuu samanlailla, että ei oo ihmistä joka vois rakastaa mua ilman että satuttaa..
Mä en oo nukkunu kunnolla viikkoihin, mä mietin liikaa..
kello ei oo paljookaa, mutta oon valmis menemää nukkumaa, koska en saa unta kumminkaa.
Mietin vaa sitä milloin sä oot valmis puhumaa mulle tän kaiken selväks.
Tää tilanne ja nää välit pistää mut paskaks, mut eihän se sua haittaa, ethän sä välitä..
Viimeks ku kysyin.. Sanoit: " voit varmaa jatkaa elämää jo vaikka ei viel nähä ja puhuta"
Silloin mä en vaan jaksanu tapella, mutta etkö sä tajua. pistit mut paskaks vaikka sun ei ikinä pitäny tehä sitä.
Tai niin sä ainaki lupasit..
Mut ethän sä välitä siitä paskaakaa.. kaikki ne keskustelut aamuyöhön asti..
kaikki ne tulevaisuudesta puhuminen, ne naurut, ne suudelmat..
Kaikki oli vaa merkitsemätöntä niinkö? Mikään ei merkannu mitää, ei ees se että sanoit rakastat..
Onko sulla joku toinen? Vai pelkäätkö sä? Niin pelkäsin mäki, ja mä oon varma että me oltais voitu voittaa meijän pelko ja saada tää toimimaa..
Pelkäätkö sä vaan rakastua? miks sä et puhu mulle..
Mut mä hymyilen, nauran ja sanon että mä voin oikeesti hyvin, ei mulla oo hätää.
Enhän mä omista tunteita.
Oikeesti on helpompi uskotella jopa itelle että kaikki on hyvin, ettei muhun satu..
Mä haluaisin vain romahtaa, mutta mä en voi, en voi antaa itelleni lupaa siihen, koska tää oli mun syy..
Mitäs lähin tähän mukaa, vaikka tiesin että tässä voi sattua.
Mä en oppinu viime kerrasta. mun olis pitäny tietää että tää sattuuu samanlailla, että ei oo ihmistä joka vois rakastaa mua ilman että satuttaa..
Mä en oo nukkunu kunnolla viikkoihin, mä mietin liikaa..
kello ei oo paljookaa, mutta oon valmis menemää nukkumaa, koska en saa unta kumminkaa.
Mietin vaa sitä milloin sä oot valmis puhumaa mulle tän kaiken selväks.
Tää tilanne ja nää välit pistää mut paskaks, mut eihän se sua haittaa, ethän sä välitä..
Viimeks ku kysyin.. Sanoit: " voit varmaa jatkaa elämää jo vaikka ei viel nähä ja puhuta"
Silloin mä en vaan jaksanu tapella, mutta etkö sä tajua. pistit mut paskaks vaikka sun ei ikinä pitäny tehä sitä.
Tai niin sä ainaki lupasit..
Mut ethän sä välitä siitä paskaakaa.. kaikki ne keskustelut aamuyöhön asti..
kaikki ne tulevaisuudesta puhuminen, ne naurut, ne suudelmat..
Kaikki oli vaa merkitsemätöntä niinkö? Mikään ei merkannu mitää, ei ees se että sanoit rakastat..
Onko sulla joku toinen? Vai pelkäätkö sä? Niin pelkäsin mäki, ja mä oon varma että me oltais voitu voittaa meijän pelko ja saada tää toimimaa..
Pelkäätkö sä vaan rakastua? miks sä et puhu mulle..
 |
| Tanssi niinkuin kukaan ei kattois, niinkuin sua ei sattuis tai pystyis satuttaa muut Tanssi niinkuin sut kaikki tahtois, tähän maailmaa kaikki mahtuis" |
tiistai 22. maaliskuuta 2016
Vaikea uskoa että mä tein sen
Aina se joka ajattelee muita ennen itseään, aina se joka joutuu tekee reuman ja muiden mukaan valinnat elämässä.
Aina se joka ei osaa ajatella itseään vaan aina löytyy joku henkilö jonka mielipiteet tai hän itse menee kaiken edelle.. Mutta ei tänään!
Oon pitkään miettinyt mitä mä haluan tehdä isona? Mihin mä haluan muuttaa? Haluanko mä opiskella.
Mä oon puhunu eri ihmisten kanssa asioista, kyselly muitten mielipiteitä.
Mulle on sanottu "älä muuta" tai "ootsä varma että haluut pois" oon kuullu jopa "Etsä lähe heinolasta kumminkaa minnekkää, etsä pysty jättää meitä"
Viimiset pariviikkoo oon valvonnu miettiny noita asioita mitä mulle on sanottu, miettinyt että mitä mä haluan tehdä ja onko musta siihen..
Tänää mä sen tein..
Menin oponluokse sovittuu tapaamiseen, kerroin kuinka mua ahistaaa ja oonko mä oikeesti valmistumassa nyt? Vastahan mä alotin tän koulun?
Menin koneelle laitoin hakusivut auki, keskusteltii eripaikoista opon kanssa, olin päättäny että hämeenlinna tulee olemaa ykkösenä!
Sitte katoin muita vaihtoehtoja, vaihtoehtoja mistä en ollu ees puhunu muille..
Mä päätin kerranki ajatella itteeeni, mä valitsin paikat mihin mä haluan, mikä musta olis hyvä, en niin mitä muut haluaa..
En valinnu paikkoja niin miten muut halus että mä haen.
Mä en suoraan sanottuna ajatellu ketää, mä en ajatellu että jos lähen jyväskylää mitä mun suhteelle käy?
Mä en ajatellu että jos lähen hyvinkäälle, kestääkö mun kaverit sen?
Mä mietin vaan sitä mitä mä itse halusin, se että jos muut ei hyväksy mun valintoja niin niitten ei kai oo tarkotus olla mun elämässä enää.
Kun olin hakenu, mä istuin bussissa, kuuntelin biisiä joka sai mut ajattelemaan tätä asiaa että mä ekaa kertaa tein jotain ilman että olisin ajatellu muita..
Mä en lähteny aikasemmin opiskelee muualle koska ajattelin mun kavereita tai perhettä.
Nyt mä haluun lähteä pois, mä haluan sanoa tälle paikalle heippa, mä haluan aloittaa uuden elämän.
Mua ahistaa tää asia, mutta samalla mulla on niiin voimallinen olo, mä vihdoin tein sen!
Mä pistin vihdoin itteni etusijalle!
maanantai 21. maaliskuuta 2016
"jos mä osaisin rakastaa, ni mä rakastaisin"
Onko mun pakko olla se joka pitää kaiken kasassa, meidät, sut, itteni?
Onko mun vaan pakko?
Mä oon ihan loppu, mä olin hetken onnellinen, mä halusin kaiken olevan hyvää..
Nyt musta tuntuu että tein mä mitä tahansa, ni mikään ei riitä..
oikeastaaa että mä en riitä..
Mä en halua tehä meistä loppua, mä en halua luovuttaa, meijän tie ei oo missää vaiheessa ollu helppo, mutta ei se voi päättyä just ku mä sain sut kokonaa.
Mä en tiedä miksi sä käyttäydyt kun sua ei kiinnostais, mutta ku mä oon jättämässä sua kun mä oon antamassa periks, sä sanot että sua kiinnostaa, sä toteet että mua pelottaa ettet välitä...
TOTTAKAI mä pelkään ja sä teet siitä pelosta vielä todellisempaa.
Sä annat mulle syyn olla peloissa..
Mulla on miljoona ja yks asiaaa mistä mun pitää kantaa tuolta ja nyt pidän meijän suhdetta kasassa..
Mä pelkään että mua ei kohta ooo enää.
Tiedän mä oon vaikeen paikan tullen työntäny sua pois, jättäny asioita kertomatta..
Mutta vaan sen takia että mä en halua satuttaa, mä en halua että sä joudut kokemaa tätä samaa helvettiä mitä mä koen..
Mä en halua että sä näät mua erillaisena, että sä rakastat mua erillailla..
Mutta se päivä ku mä kerron sulle, mä lupaan pysyä vahvana, mä lupaan kertoa kaiken..
Mua pelottaa, mä oikeesti pelkään, sä tulit mun elämää just ku vähiten kaipasin mitää draamaa, mutta tässä sitä ollaa oltu jo kohta 5kk säädetty, oltu ja ei oltu..
Sä tulit mun elämää ja mua pelotti ihan saatanasti, mut mä päätin uskaltaa, sit mä rakastuin..
Ja nyt musta tuntuu että sä et halua mua..
Vaikka sä nimenomaa sanoit eka että haluut seurustella, sä halusit tehä tästä vakavampaa, ennen mua..
Sä lupasit että sä et satuta mua tahalleee.
Sä sanoit että haluut että täää toimii, miks sä et tee tän etee sit mitää.
Mikä ihaninta sä sanoit ekana että rakastat! Mä olin silloin maailman onnellisin..
nyt ku mä sanon että rakastan niin sä hyvä että vastaat siihen..
Toivon että oikeesti voisit kertoa mikä sulla on? Älä työnnä mua pois!
Jos sulla on uus- sano se mulle, kerro se mulle.
Jos sua ei kiinnosta,- kerro seki mulle, älä herätä turhia toiveita yhteisestä tulevaisuudesta jos sä et sitä halua.
Jos sä et rakasta mua- sano se mulle, riko mut mutta älä pakota mua elämää tässä epätiedossa ja pelossa..
Mä en vaan pysty siihen.
keskiviikko 24. helmikuuta 2016
Ei musta kai ooo koko maailmaa pelastamaa
Sä laitat mulle viestiä, me ei olla puhuttu kuukausiin, mut oon miettiny sua, oon miettiny miten pärjäät.
Oon kuullu juttuja susta ja sun tilanteesta, huoli on ollut välillä suuri, mutta oon yrittäny ajatella etten voi auttaa sua ja että sä oot päättänyt pärjätä yksin.
Laitat mulle viestii kaiken tän jälkee vaikka et sais.
Kerrot että oot peloissas ja sekasin, etkä tiedä mitä tehdä, mutta mä en voi sua auttaa.
Sä sekotat mun pään, sä tuut mun elämää just kun olin päättäny jatkaa elämää, just ku mulla meni hyvin, nyt oon sekasin, ja kannan taat huolta.. mutta siihenhän sä oot varmaa jo tottunu
Sä pyydät anteeks vaikka viimeks kun puhuttii sanoin älä pyydä anteeks enää ikinä.
Mä olin vihanen ja kai mä vieläki osittain.
Mutta ei, emmä sulle tavallaan oo, oon sille kusipäälle joka sai tän aikaaa, joka sai meijät toisiimme vastaa, joka sai sut jättämää mut.
Mut sä tiiät, että sä saat anteeks aina, sä voit pistää mut paskaks ja saat aina anteeks.
Sä et varmaa edes tajua sitä
Oon kuullu juttuja susta ja sun tilanteesta, huoli on ollut välillä suuri, mutta oon yrittäny ajatella etten voi auttaa sua ja että sä oot päättänyt pärjätä yksin.
Laitat mulle viestii kaiken tän jälkee vaikka et sais.
Kerrot että oot peloissas ja sekasin, etkä tiedä mitä tehdä, mutta mä en voi sua auttaa.
Sä sekotat mun pään, sä tuut mun elämää just kun olin päättäny jatkaa elämää, just ku mulla meni hyvin, nyt oon sekasin, ja kannan taat huolta.. mutta siihenhän sä oot varmaa jo tottunu
Sä pyydät anteeks vaikka viimeks kun puhuttii sanoin älä pyydä anteeks enää ikinä.
Mä olin vihanen ja kai mä vieläki osittain.
Mutta ei, emmä sulle tavallaan oo, oon sille kusipäälle joka sai tän aikaaa, joka sai meijät toisiimme vastaa, joka sai sut jättämää mut.
Mut sä tiiät, että sä saat anteeks aina, sä voit pistää mut paskaks ja saat aina anteeks.
Sä et varmaa edes tajua sitä
Muistatko sä ne kerrat ku ollaa itketty yhessä? Kun ollas kirottu elämä kun molemmilla on ollu paska jakso, ainoo miten jaksettii oli se että oltii yhessä.
Entä muistatko sä sen kun mä puolustin sua aina? Mä käännyin meijän kavereita vastaa sillä mä en halunnu että sä jäät ulkopuoliseks, ei se ollut sun vika ettet jaksanu elää.
Muistatko kun sä olit valmis luovuttamaa. Mut mä en antanu siihen lupaa, olin varma että mä voin auttaa sua.. me halattii toisiimmre me luvattii pysyä aina yhessä.. mutta sä jätit mut, sä rikoit mut, sä hylkäsit mut.. Minkä takia?
Rakkauden, mä ymmärrän osittain mutta toisaalta mä en ymmärrä yhtäää.
Emmä syytä sua, ethän sä tätä kai halunnu.. Tai sitten halusit mistä mä tiedän koska sanot yhtä ja teet toista..
Mutta ei rakkaus kuulu olla tollasta, ei rakkaus saa päättää kenen kanssa sä olet tekemisissä...
Ei, ei se mee niin, se on niin väärin. Milloin sä huomaat sen?
Entä muistatko sä sen kun mä puolustin sua aina? Mä käännyin meijän kavereita vastaa sillä mä en halunnu että sä jäät ulkopuoliseks, ei se ollut sun vika ettet jaksanu elää.
Muistatko kun sä olit valmis luovuttamaa. Mut mä en antanu siihen lupaa, olin varma että mä voin auttaa sua.. me halattii toisiimmre me luvattii pysyä aina yhessä.. mutta sä jätit mut, sä rikoit mut, sä hylkäsit mut.. Minkä takia?
Rakkauden, mä ymmärrän osittain mutta toisaalta mä en ymmärrä yhtäää.
Emmä syytä sua, ethän sä tätä kai halunnu.. Tai sitten halusit mistä mä tiedän koska sanot yhtä ja teet toista..
Mutta ei rakkaus kuulu olla tollasta, ei rakkaus saa päättää kenen kanssa sä olet tekemisissä...
Ei, ei se mee niin, se on niin väärin. Milloin sä huomaat sen?
Mä oon kantanu susta aina huolta, aina auttanu sua. Kantanu sua täällä maanpäällä, halunnu vaan auttaa.. Emmä voi pelastaa sua, emmä voi auttaa sua ennen ku teet tän asian etee.
Sun pitää tehdä niinkun SÄ ITSE haluat, ei niinkun joku muu sun haluu tekevän.
Et voi antaa koko sun elämää muitten päätettäväks, sun pitää taistella vastaa, sun pitää saada sun ääni kuulumaan ja saada tehdä itse omat päätökset..
Mä tiedän se on vaikeeta ja vaikeemmaks tekee jos rakastaa.. mutta onko se rakkaus kaiken sen arvosta mitä oot joutunu menettämään sen myötä?
Mut tiiätkö mitä enää se ei ole sun päätös, mä en halua auttaa sua, mä en halua oikeastaan kuulla susta sanaakaa..
Sä et taida edes tajuta että sä vaan satutat mua.. Mä en enää jaksa sun tyhjiä "lupauksia" tyhjiä "mä teen näin" lauseita.. Jos mä en tee asian etee mitää ni mä sairastun kohta, mä en vaa pysy kasassa.. Mutta ethän sä sitä voi käsittää tai ymmärtää.. Ei sua edes kiinnosta, kuhan sua rakastetaa..
Sun pitää tehdä niinkun SÄ ITSE haluat, ei niinkun joku muu sun haluu tekevän.
Et voi antaa koko sun elämää muitten päätettäväks, sun pitää taistella vastaa, sun pitää saada sun ääni kuulumaan ja saada tehdä itse omat päätökset..
Mä tiedän se on vaikeeta ja vaikeemmaks tekee jos rakastaa.. mutta onko se rakkaus kaiken sen arvosta mitä oot joutunu menettämään sen myötä?
Mut tiiätkö mitä enää se ei ole sun päätös, mä en halua auttaa sua, mä en halua oikeastaan kuulla susta sanaakaa..
Sä et taida edes tajuta että sä vaan satutat mua.. Mä en enää jaksa sun tyhjiä "lupauksia" tyhjiä "mä teen näin" lauseita.. Jos mä en tee asian etee mitää ni mä sairastun kohta, mä en vaa pysy kasassa.. Mutta ethän sä sitä voi käsittää tai ymmärtää.. Ei sua edes kiinnosta, kuhan sua rakastetaa..
Mä en tajua mikä pakottava tarve mulla on pelastaa kaikki, minkä takia mä välitän liikaa?
Minkä takia mä aina haluan auttaa ja aina haluan muitten parasta vaikka mä ite menisin paskaks, kukaan ei tuuu korjaamaa mua kukaan ei tuu pelastamaan mua kun menen rikki, vaan mä kerään ite ne sirpaleet ja kokoon itteni, mutta aina mä selviin vaikka tuntuu että haluan vain luovuttaa.
Niinkun mun opettaja, porukat, sisko ja suurin osa ystävistä on sanonu: "ei susta oo koko maailmaa pelastamaan, etsä voi pelastaa koko maailmaa. Ei vahvinkaa voi koko maailmaa pelastaa, varsinkaa kun et anna kenenkää auttaa sua"
Minkä takia mä aina haluan auttaa ja aina haluan muitten parasta vaikka mä ite menisin paskaks, kukaan ei tuuu korjaamaa mua kukaan ei tuu pelastamaan mua kun menen rikki, vaan mä kerään ite ne sirpaleet ja kokoon itteni, mutta aina mä selviin vaikka tuntuu että haluan vain luovuttaa.
Niinkun mun opettaja, porukat, sisko ja suurin osa ystävistä on sanonu: "ei susta oo koko maailmaa pelastamaan, etsä voi pelastaa koko maailmaa. Ei vahvinkaa voi koko maailmaa pelastaa, varsinkaa kun et anna kenenkää auttaa sua"
sunnuntai 14. helmikuuta 2016
"Sä oot himas meikit levällään, lattial selällään lasinsirujen keskel kiroot sun nykyistä elämääs, vaik kuori on kunnossa"
Kaikki näyttää ulospäin olevan hyvin,
Hymyilen, enkä välitä mistään.
Mä nautin mun perheestä, ystävistä, mun tulevaisuuden suunnitelmista johon toivottavasti kuuluu myös yhteinen paikkakunta parhaan ystävän kanssa.
Mä voin oikeastaan hyvin..
Kunnes havahdun siihen että istun suihkunlattialla, itkien, meikit levällää, kiroon mun elämää
vaikka kaikenhan piti olla kunnossa
Viime aikoina olen kuullut liian usein että: "Sä oot kylmä ämmä, miten osaat olla tunteeton"
Siitä monesti ystävien kanssa heitetääkin vitsiä, sillä mä osaan olla tarvittaessa kylmä ämmä,
näytellä että mä en muka välitä tai mikään asia ei hetkauta mua..
Mutta salaa mä silti toivon että joku päivä mä uskaltaisin laskea tän muurin alas, joku päivä mä olisin se ihminen joka oli ennen..
Se ihminen joka halusi rakastaa niin että sydämeen sattuuu, niin että se ei ole tervettä ja niin pitkää kunnes kuolema erottaa.
Tuleeko mulle ikinä mahdollisuutta siihen? Vai olenko mä aina se joka pelkää ja välttelee tunteita?
Uskallanko mä ikinä enää päästää itseäni rakastumaa?
Uskallanko mä luottaa siihen että joku päivä, mun vieressä on ihminen joka pystyy rakastamaa mua juuri tälläisenä ku olen, rakastaa mua mun kaikkien vikojen kanssa?
Alan kuulostaa jo säälittävältä, mutta jokaisella on kai oma haave maailma ja oma pilvilinna,
ja joku päivä mun pilvilinna sortuuu.
Kaikesta huolimatta haluan pitää kiinni siitä ajatuksesta, että kaikki on hyvin
maanantai 18. tammikuuta 2016
Oravanpyöräst pitää kuulemma päästä pois, mut välil kulkurikin haluu sade säästä pois.
Tulevaisuus pelottaa mua, oon selannu tänää opiskelupaikkoja..
Kattonu asuntoja ja ollu sitä mieltä että mä en jää tänne enää..
Otin hakuohjeista kuvan snäppii ja totesin että nytkö tää on edessä...
Olen järkyttynyt mutta onnellinen, sillä mul on oikeesti pakko mennä..
Mä oon asunnu tällä paikkakunnalla kohta 20 vuotta, mä oon kattellu tätä samaa kierrettä ja paskan puhumista liian kauan..
Kysyin parhaalta ystävältä entä jos en pääsekkää opiskelemaan mitä teen?
Hän vastasi, Menet töihin...
Siinä se etin töitä mutta toiselta paikka kunnalta, tiedän tulen varmaan saamaa vihaisia katseita kun osa ihmisistä kuule tämän. Tulen jättämään tänne rakkaita ihmisiä.. Mutta tämä paikka ahistaa mua..
Mä en jätä mulle rakkaita, mä tulen käymää mä soittelen mutta mun on pakko mennä..
Tottakai mulla on haikea mieli samaan aikaan kun olen innoissani, peloissani ja kauhuissani..
Mielessä pyörii monia kysymyksiä...
Miten mä pärjään? Onko musta asumaan yksin ja olla aikuinen?
Onko mulla rahaa elättää itteni? Onko mun perhe mun tukena?
Voinko mä jättää mun perheen? Voinko mä muuttaa vieraaseen kaupunkiin?
Mutta sisimmässäni tiedän näihin vastauksen.. Tottakai mä pärjään ja jos en pärjää niin mulla on aina paikka täällä kotona.
Mun perhe tukee mua, mun isi on mun suurin tuki ja antaa neuvot ja tulen soittamaan kotiin varmaan päivittäin..
Mä tiedän että ihmiset vielä ymmärtää miks mun on pakko mennä, sillä tää paikka ahistaa mua, oon ollu pitkää välittämättä muitten mielipiteistä mutta silti paskan puhuminen sattuu ja se että ihan mitä vaan teen niin saan vihat niskaa ja mä olen aina sössinyt asiat, mä olen aina se syy jokaiseen juttuu..
Pelkään että jos jäään tänne.. Mä en enää kohta herää sillä tää kaupunki ja nää ihmiset syö mun voimat..
Joten älkää pyytäkö jäämää vaan yrittäkää ymmärtää että mun on pakko vaihtaa maisemaa..
Kattonu asuntoja ja ollu sitä mieltä että mä en jää tänne enää..
Otin hakuohjeista kuvan snäppii ja totesin että nytkö tää on edessä...
Olen järkyttynyt mutta onnellinen, sillä mul on oikeesti pakko mennä..
Mä oon asunnu tällä paikkakunnalla kohta 20 vuotta, mä oon kattellu tätä samaa kierrettä ja paskan puhumista liian kauan..
Kysyin parhaalta ystävältä entä jos en pääsekkää opiskelemaan mitä teen?
Hän vastasi, Menet töihin...
Siinä se etin töitä mutta toiselta paikka kunnalta, tiedän tulen varmaan saamaa vihaisia katseita kun osa ihmisistä kuule tämän. Tulen jättämään tänne rakkaita ihmisiä.. Mutta tämä paikka ahistaa mua..
Mä en jätä mulle rakkaita, mä tulen käymää mä soittelen mutta mun on pakko mennä..
Tottakai mulla on haikea mieli samaan aikaan kun olen innoissani, peloissani ja kauhuissani..
Mielessä pyörii monia kysymyksiä...
Miten mä pärjään? Onko musta asumaan yksin ja olla aikuinen?
Onko mulla rahaa elättää itteni? Onko mun perhe mun tukena?
Voinko mä jättää mun perheen? Voinko mä muuttaa vieraaseen kaupunkiin?
Mutta sisimmässäni tiedän näihin vastauksen.. Tottakai mä pärjään ja jos en pärjää niin mulla on aina paikka täällä kotona.
Mun perhe tukee mua, mun isi on mun suurin tuki ja antaa neuvot ja tulen soittamaan kotiin varmaan päivittäin..
Mä tiedän että ihmiset vielä ymmärtää miks mun on pakko mennä, sillä tää paikka ahistaa mua, oon ollu pitkää välittämättä muitten mielipiteistä mutta silti paskan puhuminen sattuu ja se että ihan mitä vaan teen niin saan vihat niskaa ja mä olen aina sössinyt asiat, mä olen aina se syy jokaiseen juttuu..
Pelkään että jos jäään tänne.. Mä en enää kohta herää sillä tää kaupunki ja nää ihmiset syö mun voimat..
Joten älkää pyytäkö jäämää vaan yrittäkää ymmärtää että mun on pakko vaihtaa maisemaa..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)